En edes tiennyt

Hamsteri. Kuva Wikipediasta.

että olen hamsteri.

Mökki on tyhjennetty maailman kärsivällisimmän ystävättären ja nuoremman pojan ja hänen lastensa kanssa. Pojantyttären pieni leikkimökki on isänsä mukaan täynnä ”voi kuinka ihana”-tavaroita niin, että tyttöparka voi enää vain ovelta ihailla omaisuuttaan.
Mutta sitä mie ihmettelen, mitä olen arvellut tekeväni kuudella erikokoisella kattilalla ja kolmella vanhanaikaisella kahvipannulla?
Kahdentoista hengen ruokailuvälinevarastolla, neljällä leipäveitsellä ja epälukuisalla määrällä erikokoisia ja –näköisiä kulhoja, kannuja ja kaatimia, erikokoisia lautasia, posliinia, lasia ja muovia. Kuppeja, mukeja, viinilaseja!

Voi herrajjestas sentään. Että ihminen on jossakin vaiheessa elämäänsä ollut tavaran perään. Olen kantanut koko suvisen sunnuntaiaamun Uffin keräilylaatikkoon lakanoita, pyyhkeitä ja pöytäliinoja ja siinä samalla riehaantunut siivoamaan komeroita myös kaupunkiresidensissä. 

On varsin mielenkiintoista, että täs samalla on tullut tehtyä inventaariota oman elämän suhteen. Kun alkuviikosta sirottelin isän tuhkaa muistolehtoon, mietin elämäni debet ja kredit sarakkeita. Nyt mökkiä tyhjentäessäni laskeskelin mitä on jäänyt viivan alle. Mihinkö päätelmään tulin? Siihen, että aivan riittämiin!

Olen miettinyt myös kritiikkiä ja sitä miten väärin vieläkin arvostelu ja kritiikki mielletään. Että jotkut kriitikkoina itseään pitävät ovat elämälle varsin katkeria esikuvansa Heikinheimon mukaan. Olen törmännyt ainakin kahden-, ellen kolmenlaisiin palautteen antajiin eri kirjoitusteni suhteen. Rakentava ja rehellinen suorasanainen palaute TEKSTIN suhteen on aina paikallaan ja sitä toivon saavani kaikilta luottolukijoiltani, jotta saan aikaan parasta mahdollista tekstiä.

Mutta se toinen porukka, joka luulee että kirjoittaja IHMISENÄ on se jota tulee arvostella ja kritisoida, saa niskavillani pystyyn. Miten voi joku täysin vieras alkaa analysoimaan ihmistä pelkästään tämän tekstien perusteella? Onko joillekin ihmisille annettu jumalallinen kyky ja taito nähdä kirjainten läpi ja onko se edes kriitikon tehtävä? Kuka voi sanoa täysin tuntemattomasta kirjoittajasta ”no, kirjoittajahan kirjoittaa aina itsestään!” Paskat, sanon minä!

Voi V, että maailma on pullollaan kaikentietäviä ihmisiä, jotka jo muutaman tekstinpätkän perusteella osaavat määrittää toisia. Hurraa teille!! Arvostelkaa edelleen ihmisiä omilla mittareillanne. Teistä itsestännehän se lopulta kertoo, samalla tavalla kuin muiden ihmisten kirjoitukset heistä itsestään. Teidän mukaanne!

Mutta takaisin mökille: Kolme rullaa voipaperia, kassillinen muovirasioita mustikoita varten, neljä erikokoista soppakauhaa, pullapeltejä joilla ei ole ollut koskaan aikomustakaan mahtua uuniin, kaksitoista muovisankoa, seitsemän muovivatia, viisi tiskiharjaa, kolme vesikauhaa… SUURI pahvilaatikollinen vaatteita kokoa 46-48 viisi kerää muovinarua, kolmet sakset ja kolme paistinpannua!

Kostan tämän kaiken pakkaamisen ystävättärelle osallistumalla täysin innoin hänen tulevaan muuttoonsa.

Teksti AnnaY

ps. kaksi ja puoli rullaa mustia jätesäkkejä, viisi sänkypeittoa, kolme suurta mattoa ja ainakin neljä pienempää. Kaksi raanua, kaksi muuta seinävaatetta, yhdeksän erikokoista tuikkukynttiläkulhoa …. pieni Suomen lippu, suurempi Suomen lippu ja pidemmän lipputangon nuppi! Ja kaikkea muuta…. TAVARAA!

Risto Rasaa ja porakaivoo

Montaa hommaa olen minäkin eläissäni tehnyt ja useammanlaiseen asiaa törmännyt, väleen vahingossa ja toisinaan tarkoituksella, mutta tämä mökin myynti se vasta on vekkulia puuhaa kaikkine käänteineen. Voi miten ihanan pitkä virke. Ja toimii!

Mutta mökin myynti ei toimi, sillä ostajat haluaisivat uuden mökin kaikilla mahdollisilla aitoustodistuksilla ja vermeilla varustettuna. Mökki pitäisi silti myydä halvalla tai oikeastaan antaa ilmaiseksi ja teettää tontille kaupanpäälisiksi porakaivo. 

Luulin jo kohdanneeni sen edellisen ”tarjouksen” kohdalla eriskummallisimman ilmiön, kun mun edellytettiin takaavan että maa ei roudi. Tai jotakin sinnepäin. Mutta ei, vielä oudompaa tuli eteen. Täs uuden tarjouksen yhteydessä hintapyynnöstä oli raapaistu pois kaksikymmentäviisi prosenttia ja mun olisi pitänyt taata a) että tontilta löytyy vettä porakaivoon ja b) että sitä riittää ostajan käyttöön kesästä kesään. Ja jos niin ei käy, kauppa pitää purkaa ja rahat palauttaa HETI!

Minä hämmästelemään, että mitä ihmettä, myyn mökkiä sillä kaivolla mikä siellä on? Välittäjä naurahti ja sanoi, että tällaisia ihmiset ovat. Hän sanoi, että kaupankäynti saa usein niin eriskummallisia piirteitä, että kaksikymmentä vuotta alalla olleena, hän ei aina pysy ihmisten aivoituksissa mukana.

Vastasin, että ei tule kuuloonkaan. Onneksi ei ole pakko myydä!

Runoilijat ovat muuten ujoja. Olin kuuntelemassa Risto Rasaa. Hän kertoi runoistaan salilliselle naisia hennosti punastellen. Yhtä ujoilta vaikuttivat kolme raavasta miestä naisten joukossa.

Rasan niukkojen ja herkästi luontoa, perhe-elämää ja rakkautta kuvaavien, usein naivististen avoimien säkeiden taustalla on japanilainen runous, haikut ja tankat. Hän kertoi innostuneensa niistä jo varsin nuorena. Rasan ensimmäinen kokoelma ”Metsän seinä on vain vihreä ovi” julkaistiin, kun hän oli 17 v. 

Ymmärrän hyvin. Ne kiehtovat minuakin, sillä ne opettavat tiivistämään ajatuksia. Risto Rasa tosin sanoi toivovansa, että osaisi joskus tehdä jotain värikästä, olla sanoissaan rehevä ja runsas kuin renessanssi-ihmiset.

Mielenkiintoista oli sekin, että hän kertoi sanoneensa (toistaiseksi) runoilijana kaiken ja kirjoittavansa nykyisin esseen ja pakinan välimaastossa. 

Ai niin, c) mun pitäisi erikseen taata vielä, että mökin savupiippu on varmasti kunnossa ja pysyy ilmeisesti ikuisesti, vaikka esitteessä kerrotaan, että se on nuohoojan toimesta tarkistettu kesällä 2012 ja pellitetty samana syksynä. Prkl! Mie saan savupiipputrauman näiden kaikkien muiden traumojen lisäksi.

Teksti ja kuvat: AnnaY

On valtavan lohdullista

että kevät on jo räystäiden alla, vaikka Kettukalliolla on vielä metri lunta. Mökkitien reunat ovat lumesta höllät. Osa soratiestä on sulaa. Siitä kohti, missä ei ole puita auringon edessä.

Mökkiäni myyvä välittäjä joutui auttamaan penkkaan solahtanutta ohikulkijan autoa takaisin tielle. Onnistumatta. Kuljettaja lainasi lapioni kuistin alta. Onneksi saivat traktorin paikalle ja toivottavasti ovat palauttaneet lapion.

Jokohan kohta ensimmäiset krookukset nostavat päätään? Menen katsomaan kai lauantaina. Haen kuohuviinilasit. Niitä tarvitaan viikon päästä maanantaina.

Poistin isän kuolemaa pohtivan postauksen ja toivon, että asiaan ei täällä palata. Jotkut ovet suljetaan. Kokonaan. Minulla on sellainen tapa.

AnnaY

Eilisiä eilisiä

Olin viimeisen kerran vanhaan työhöni liittyvässä kokouksessa. Muistelimme organisaation toiminnanjohtajan kanssa, että olen ollut hallituksessa jo vuodesta 2001. Ihmettelimme kuorossa minne se kaikki aika on kadonnut. Oli vapauttavaa ja samalla vähän haikeaakin.

Kotijunamatkalla soitti mökkiäni myyvä välittäjä. Eräs pariskunta oli käynyt katsomassa paikkaa pariinkin eri kertaan. He ovat kiinnostuneita mökistä ja halusivat tietää sen remonteista. 

Kerroin kiltisti minkä tiesin, mutta sanoin, että en ollut paikalla joka naulan aikaan, vain joka toisen ja että teetin remontin ammattimiehillä. Ja en, en tosiaankaan tiedä, onko anturan ja laatan betoni tehty myllyllä paikalla vai tilattu betonifirmasta. Enkä sitäkään, paljonko laatan alla on soraa! Seitkytluvulla - toisten toimesta rakennettu!

Omituisin kuulemani kysymys liittyi puiden kaatoon. Ostajaehdokas halusi tietää, josko otan vastatakseni maaperässä koivunjuurien lahotessa tapahtuvat muutokset: Erityisesti sen, että  mökki saattaa kallistua suuntaan jos toiseenkin, kun sen alla olevat juuret lahoavat ja maatuvat ja rinne kuivuu!

Mietin siinä hetken ja vastasin välittäjälle, että en vastaa maaperästä! Jatkoin vielä, että en ota vastuuta myöskään siitä, jos salama iskee pihakoivuun, enkä siitä, että kesällä saattaa sataa. Siitäkään en suostu ottamaan vastuuta, että järvellä tuulee liikaa tai että tunnetusta kuhajärvestä loppuvat kuhat liiallisen kalastuksen seurauksena. Voiherrajjestassentään! Kanssamatkustajia nauratti. Minua ei. Olin äimistynyt ja ehkä hiukan kiukkuinenkin. Ottakoon tai jättäköön. Mun ei ole pakko myydä, eikä heidän pakko ostaa!

Kotona odotti kookosmaitoon keitetty intialaisittain maustettu kanakeitto, jonka olin tehnyt aamulla valmiiksi. Helppo soppa: Kanasuikaleet sekoitetaan edellisenä iltana Apetinan India-sulatejuustoon ja tilkkaan kookosmaitoa. Puolalaisen punaisen emalikattilan pohjalle roiskautetaan aamulla reilusti rypsiöljyä ja kaadetaan kamalannäköinen sotku öljyyn sihisemään ja tarttumaan kattilan pohjaan. Nopeasti vettä ensiavuksi, pussi sulanutta kukkakaalia ja pussi keittojuureksia sekaan, lisää vettä ja hämmennystä. (Se oli se kookosmaito!) Haudutusta kakkosella vajaa puoli tuntia.  Lämpö pois, loppu kookosmaito sekaan, ripaus suolaa, limemurskaa ja kurkumaa ja juoksu junalle.

Oli hyvää. Pidän intialaistyyppisestä ruoasta ja mietin hetken, josko viiniä, mutta kotona ei ollut valkoista. Illalla kirjoitin vielä kaksi novellia julkaistavaan kokoelmaan.

Elämä on avoin. En tiedä mitä on mutkan takana mäen alla, enkä sitäkään, mitä on tien päässä. Mutta menen silti. Olin tyyni ja tyytyväinen kun menin nukkumaan.

Että sellainen päivä. Teksti ja kuvat: AnnaY

Paranemiseen!!

Kysyn  hiljaa itseltäni: Where you want  to go?
 

Kopioin tähän alkuun ystäväni Pedron ajatuksen, sillä se kuvastaa hyvin omaa tämänhetkistä mielentilaani. Painiskelen saman kysymyksen äärellä pitkiä öitä. Sydämeni valvottaa. Se on viallinen. Ja se tekee surulliseksi. 

Yritän lakaista kokoon sirpaleita.

Olen varovaisen hyvilläni siitä, että sain luvan palata vanhan ”rakkauteni” luokse. Se on tehtävä pienin askelin ja hyvin hissukseen. Olen iloinen vähästäkin, sillä se on samalla pieni askel takaisin elämään, tosin, muuttuneeseen. En voi ajatella enää samalla tavalla kuin ennen. Mutta lupasin uudelle pulskalle ystävälleni, että pidän kiinni hänestäkin. Kunniansanalla.

Joudutte siis edelleen lukemaan blogistani, miten riehun  -  tai siis enhän minä saakaan riehua? Pitää kuulemma ottaa rauhallisesti. Ja on vain kaksi viikkoa aikaa Lapin matkaan.

Varasin reissun jo tammikuun alussa, heti kun kuulin hiihtolomaviikon ajankohdan. Peruskunnon kohottamisen saan alkaa vasta maanantaina. Toivottavasti se riittää, sillä en aio nytkään nousta suksille. Kävelen vain. Tai mistäpä senkään tietää?

Kettukallion mökki on myytävänä. Annoin sen välittäjän huoleksi, sillä itse en siihen pystynyt. Paikka on ollut ja on edelleen minulle tärkeä, mutta nyt on muutoksen aika mökin suhteen. 

Jos saan Harakanpesästä haluamani hinnan, ostan lomapaikan Lapista. Elämä kiskoo takaisin pohjoiseen, ei kokonaan, mutta osaksi. Pojanlapset laskettelevat ja minä haluan keväällä ja syksyllä vaeltaa tunturissa niin kauan kun vielä pystyn ja jaksan.

Sopivia kohteita on tarjolla Lapin laskettelukeskuksissa tällä hetkellä aika paljon. Valittavaksi asti.

Anskattoo miten käy!

Teksti AnnaY

Kuvat AnnaY ja HH