Päiväni murmelina

 – Annappakomie!

   – Eikäkömiemenenensin.

   – Miepä! Risto ähisi ja työnsi Penaa sivuun.

Ristohuntalo oli päässyt sekin lopulta henkiporoksi, kun oli melki ehdoin tahdoin heittäytynyt heti hiihtolomien jälkeen etelänmiehen rinkeliauton alle Rakkavaarantien ja Hossantien risteyksessä.
   Ei sillä mitään tarkoitusta ollut Raattamaan päästä, oli vain uskonut nuorten tapaan, että ennättää auton editse noin vain. 

– Soo soo pojat, Oiva tasoitteli, – eihän meilole mithän hättää. Anna tullee kohta taas Palkiseen ja met kaikki pääsemmä takkatulen loimhun. Mitä sillä nyt on väliä, kuka lähinnä ikkunaa kuistilla makoilee? 

   – On sillä, Pena ärähti.  – Ja sieki Risto. Pitikö kokkeilla voimia auton kanssa?
   – En mie tahallani, Risto yritti.
   – Etpä tietenkhän, eikä sole tärkeätä missä makkaa, Anna näkkee meistä jokhaisen, eikä kukhan ole sille toista rakhaampi, siittä mie vaikka valale menen.
   Oiva asettui omalle paikalleen kaiteen viereen, aurinko lämmitti.
   – Se tulleeki pian taas kesä.

   – Tulleekohan se Anna kesällä, ko on noita ötököitäki? Risto halusi vaihtaa puheenaihetta.
   Sitä nolotti ja itketti vaikka olikin mukava olla taas samassa tokassa kavereiden kanssa. Eipä tarvinnut ainakaan tapella paikasta reen edessä.

   – Tulle se, tullee niinkö ennenki, Oiva lohdutti. – Oottaahan se jo neljättä kesää täälä ollakseen.

– Siittäkö on jo nin monta vuotta ko ensimmäistä kertaa tänne tuli? Mie varmasti ikäni muistan, kose raahasi kassia ja matkalaukkua tänne koko sen kolme kilometriä ja huito itikoita. Oli raukkaparka unohtannu sääskiöljyn, ja käet kävivä ko tuulimyllyn siivet, Oiva naureskeli. – Muistattako ko met menimä kävelytietä ja se tuli perässä eikä yhtään pölänny?

   – Mie muistan sen kose illansuussa hyppi kuistilla ilosta, savusti lohta ja anto kuukkelillekki, Penaa nauratti.

  – Kuukkeli sitä savulohta syöny? Oiva muisteli.

  – Söi se. Sen mie ainaski muistan! Ja net käristykset, Risto nyyhkäisi vielä vanhasta muistista.

– Ja aamula met menimmä kuistin kaitheen vierestä ninettä sarvet vain kolisivat pystyrimhoin, Pena asettui Oivan viereen.

  – Nimpä, ja ko Anna kuuli viien aikhoin sarvien kalinan, se tolmasi mökistä kameran kanssa. Olis vähänkyllä naurattanu kose lensi rähmälheen ihan meän ethen. Kamera siltä jäi vattan alle, mutta ei onneksi menny piloille, Risto nauroi ääneen ja tunki itsensä liki tuvan ikkunaa.

  – Mie muistan senki ko se katto meitä, alko nauraa, eikä pölänny siinäkään yhthän, Oiva myhäili, ja poropojat hiljenivät penkomaan muistojaan.

Oli hiljaista. Kevätaurinko paistoi täydeltä terältä. Talvi oli pikkuhiljaa lähdössä. Räystäältä tipahteli vettä, piha oli jo paljas. Enää ei näkyisi uudessa lumessa renkaiden jälkiä. Ei revontulia, kelkan latua tienvarressa. Huhtikuun lopulla olisi jo pehmeät reitit ja polut, paitsi aamupakkasessa, ennen kuin aurinko räköttäisi taas tunturin huipulla. Tulisi kesä, Tulisi taas samanlaisia aamuja, samanlaisia päiviä tunturissa, samanlaisia iltoja kuistilla hyttysiä huitomassa. Tuttua ja turvallista. Ennalta määrättyä, niin kuin hyväksi olisi.

– Son Anna jo monta aikaa täälä nähny, Oiva puheli hiljaa. – Mekki olemma pääsheet sen mukana etelän elähmään. Vaikkei se kummosta ole kattella kose tuskailee sen kirjottamisen kanssa.

   – Mie olekhan käyny vielä Annalassa, Risto huokasi. – Vietkö sie Oiva minut?

   – Vien vien, menhään kokoporukka ens viikonlopuksi, Oiva haukotteli.

Väsytti niin makeasti, mutta vielä ei olisi aika haihtua lopullisille Palkisille. Annaa pitää vahtia. Ja Penaa ja Ristoaki. Löytääköhän se Anna ennää kaveria tunturhiin? Vaikka pärjää se kyllä ittekseenkin. Puhhuu niin jo sujuvasti kiville ja henkisille ettei paremmasta väliä. Eikä se pelkää paljo mithän, paitti nilkan nuljahtamista ko kiipeää kivirakkaa ylös. 

   – Son Anna viikonloppuna reisussa, ninettä met saamma rauhassa asettua ennenko se tullee kotio, Oiva puheli hiljaa. – Ja sen pojantytöstä on kasuamassa melkonen kaunotar. Son innostunnu jo kovasti Lapista. Saattaapi tulla kesällä tänne, tai ainakin on suunnitelmissa että tullee. 

  Tiiä vielä.

Teksti ja kuvat: AnnaY

www.annatiitta.com

Uuestisyntynny

– Se hyrräilee. Anna. Tiiätkö sie mikä son saannu sen tuolatavala olemhan, Pena kyseli huolissaan.

– Siinä mittään pahhaa jos hyrräilee. Pahempaa solis jos se itkis ja vielä pahempaa jos meuhkais yhtälailla ko Raattaman pankopoika pahimilhan ja vielä kirhven kanssa, jos pihaporot vähissä, Oiva makoili jo takan edessä. – Mitä outoa siinä? Ainahan son ollu onnessansa ko on tänne ollu lähössä.

– Piessa ko on kylmä, Penaa puistatti. Olis se huoltomies saanu takkatultaki vähän poltella, eikä vain sähkölämpöä nostaa, on tullu kylmä sishän, ko sää on lauhtunnu. Seki kumma ilmiö.

– Anna se laittaa takkatulet ensimmäiseksi, ko tullee, millon sie palasit? Oiva painautui lattiaa vasten, lämmitti jo vähän. – Millon se Anna sano sanokhan tulevansa.

– Keskiviikkona tiemmä. Aamujunala lähtee. Tiiä vielä onko Roaniemelä yötä ja tullee torstaiaamusta vai tulleeko jo illansuusta. Naiset! Neko ei ossaa päättää, Pena pyöräytti silmiään. 

Ystävän hengenahdistus huoletti, liekö Annakhan hoksinu miten heikolla kaveri oli, se mietti. Oiva oikaisi jalkansa. Ne vapisivat. Ei sille voi mithän roppiakhan antaa, henkiporolle. Se vain saisi itte Isoporo paremmin varjotokastansa huolehtia. Käyvävvähhiin viishaat, jos Oivaki katoaa kokonhaan.

– Uuestisyntyny! Pena muisti ja hihkaisi ääneen.

– Uuestisyntyny?

– No niin se sano yksi Annan tokasta sille, että son ko uuestisyntyny. Reipas ja ilosempi. Sinunki pitäs semmonen temppu tehä. Syntyä uuesti.

– Uuestisyntyny, Oiva jäi miettimään. – En mie vain halua uuestisyntyä, sehän tarkottaa, että saattas pian syntyä samanlaiseksi ko ennenki. Tekemhän samat pahat uuelleen, samat erreykset ja virheet.

– Vaikka kuinka sais uuen maholisuuen korjata ittesä ja tekemänsä? Pena ihmetteli. – Ja löytää uuelleen miten hyä on ellää ja olla.

– Vaikka! Harvemmin sitä kukhan niin viisas on, että ittekseen korjautuisi. Vaan jos syntysi kokohnan uueksi, vois alottaa tyihästä ja kasvaa toisenlaiseksi ihmiseksi tai poroksi ja vaikka vaihtaa palkista jos niikseen tullee.

– Tai syntyski kokonaan uutheen tokhaan. Syntys vaikka uueksi johtoporoksi, viishaammaksi ja tieteski komeammaksi, Pena keksi. Vaikkei varaa juur oliskaan, se mutisi itsekseen ja nosti ylpeästi päätään. Toinen sarvi puuttui, se vähän harmitti.

Oiva hymyili. Pena oli entisellään.

– Missähän se Risto viipyy, se kysyi ja meni ikkunaan.

Päivä oli käyny näyttäytymässä jokusen tunnin kahden hämärän välissä. Pitenisi kevättä kohti. Anna tulisi ja tuvassa olisi lämmintä. Se puhuisi ittekseen muka viishaita ja vähemmän viishaita. Laukkos tunturissa ja kutos sukkaa. Polttelis kynttilöitä ja takkatulta. Lukis ja toivottavasti kirjottas kans, Oiva mietiskeli ja siirtyi lähemmäs uunia. Jo pelkkä ajatuskin takkatulesta lämmitti.

– Sen pitäs kyllä päästä pian taas kirjottamisen alkhun. Annan. Siitä muuten mithän tule, hermostuu vain.

– Nimpitäs, Pena huokasi. – Miepä käväsen kattomssa missä se Risto. Sanon sille, että son Anna pian taas omalla paikalhaan Palkisessa.

Oiva hengitti jo helpommin. Tai siltä ainakin Penasta kuulosti.

Teksti ja porokuva: AnnaY
Yläkuva tunturikamerasta.

"Synthin ryhtynny"

Sammuntuvan poroja

- Olen se vain mieki jokusen kerran synthin ryhtyny, Oiva mutisi. Se makasi harmaalla matolla,katseli Annan kuhkimista ja mietti maailman menoa.

- Mitä se semmonen synti ja mitä sie tuommosta mietit? Pena ilmestyi tyhjän puolelta parvekkeen oven eteen ja katseli ulos. – Pakkasta! Sitä oli Palkisessaki aamulla liki 30 astetta.

- Mie muuta tiiä, mutta son Anna alkannu tutkimhan morraalifilosofiaa. Se miettii, että jos kirjottaa vaikkapa Markuista, nimmaalimasta löytyy varmasti ainaski kuustoista sennimistä, jokka luulee että on justhinsa hänestä se tarina, vaikka ei kuuna kullan valkeana olis Annaa tavannu, tai ees ettäältä nähny. 
Oivaa vapisutti pitkään puhuminen.

- Tuommosilla kierroksilla ei kannattes käyä, Pena rauhoitteli kaveriaan. - Ja mikä se morraali muka on? Mitä se tarkottaa kirjottajan kannalta?

- Mie siittä mithän tiiä, mutta Anna vain on taas turhan levoton. Se kulki aamuyöstä eestas kamarin ja keittiön väliä ja puhu ittekseen.

- Suulas ämmiriepu. Ittekseenpuhumista aina harjottannu. Son siittä kumma, että sei yksinkhään ossaa puhumatta olla, Penaa huoletti, Oiva tuntui hengästyvän enemmän kun henkiporolle oli sopivaa.  - Ei sinun kannatte aina ottaa toesta kaikkea mitä se sannoo.

Jääskeläisen puolisusia

- Mutta morraali. Ja synti, Oiva huohotti. - Son ollu ko kissa pistoksissa kohta kaks viikkoa. Miettinny ninettä korvista höyry noussu. Son lukenu Airaksisen Moraalifilosofiaa ja ko mie pääsin vilkasemhan toissayönä sen pään sishän, sielä kuhisi ko siinä pakollisseen kiertosuuntaan kuljettavan kuntopolun vasemmassa laiassa, sen jyrkän nousun alla olevassa Rakkavaaran suurimmassa kusiaispesässä kevhän korvala, Oivaa yskitti.     – Sie tiiät paikan?

- Tiiän tiiän. Otappa nyt rauhalisesti, Pena asettui makuulle maton reunalle ja katseli kun Anna haki taas uuden vesilasillisen keittiöstä. – Jotaki kummaa siinä kyllä on, mutta sie elä ota siittä taakkaa. Son Annala kirjailijan vappaus, ja jos se kirjottaa, mitä se näkkee, mutta ei sano että son se tai se Kalle, Erkki tai Ville vaikkapa Janakkalan Rehakasta, Irjalantien varresta, se jolla on se eläkkeelä oleva terveyssisar emäntänä - nin kirjottakhon. Eikö se sitä muka vieläkhän tiiä ko nuin pähkii?

- Ja synti, sitäki se hokkee, Oiva murehti ja katsoi Annaa, joka pesi tomaatin, siivutti siniselle lautaselle pätkän kurkkua ja palan keltaista paprikaa.

- Synti, mitä seki muka on? Sole tuulta kummempaa, ko sattuu otolinen hetki. Ja jokhainen vastaa Raattaman pankopojan portilla vain omista tekosistaan, niistä toisen sovi, ja varsinkhan luvatta, vastuuta kantaa, Pena tasoitteli. - Kuuleppa ko mie sanon: Suuressa tokassa on monta poroa. Jos jokhaisen tekemiset aikoo kontolleen ottaa, jääpii omat laskut maksamatta. Niinsevainon. Et siekään kauaa jaksa henkiporona, jos et rauhotu. Annanki sopis asettua ja kirjottaa mistä tykkää. Sole sen kummosempaa, se jatkoi päättäväiseen sävyyn.

Oiva rauhoittui. Anna tuli sohvalle ja otti sukankutimen, sydäntalven kahdeksas pari valmistuisi tuota pikaa. Kahvinkeitin tuhahteli keittiössä, mikro piipitti maitoa valmiiksi. Leivänpaahdin heitti reippaasti sisuksistaan kaksi ruskeaksi paahtunutta palaa työpöydälle niin kuin se aina teki. Annaa alkoi naurattaa.

Isäntä valjakkoineen

- Mukava ko tulitte käyhmään. Joko se Risto on toipunu joulusta? Mie olenki taaskohta lähössä Palkiseen. Pittää käyä ainaki Sammuntuvalla ja Luvattumaassa. Net Jääskeläisen suetki ois taas mukava tavata. 

Teksti: AnnaY
Kuvat: 
www.sammuntupa.fi
www.polarspeed.fi

http://www.luvattumaa.fi/icegallery.html

Rakkauesta ja sen ikävästä

- Peenaa! Son Anna taas äityny kirjottamhan runoja, Oiva huusi ja laukko pää viidentenä jalkana 35 asteen kylmässä kohti Sammuntuvan jäkäläaitausta. 
   Se jarrutti mutkaisessa rinteessä niin rajusti, että jos se ei olisi ollut henkiporo, koparat olisivat polttaneet alamäkeen vähintään Honda Transalpin rajut jarrutusjäljet.

   - Runoja? Pena tömisteli kinttujaan ja ihmetteli paljastusta ripset kuurassa, senverran mitä nyt henkiporon silmäripset voivat kuurassa olla.

   - Runoja? O herratunaika mitä ne netki ovat, Ristoa huoletti Oivan hätänen tolmuaminen. - Onko se jotaki ihmisten hommaa niinko joikhaaminenki? Ja missä tet oletta olheet?

   - Noo, met seurasimma Annaa ko soli jouluna täälä, Oiva ja Pena vastasivat yhdestä turvasta.

   - Jouluna täälä? Ja mie en nähny! Ristoa melkein itketti, mutta sitten se oikaisi itsensä. – Miepä se poka olin muuten pukin vetoporona ja met kiersimmä melkhin koko Suomen. Mikkelistä Joutsenoon. Riihimäeltä Mäntyharjule. Välhiin käväsimmä Aavasaksalla ja sieltä huitasimma Sallan Naruskhaan, Suomen kylmimphän paikhaan. Siihen ei jokaporo pysty! Ihmiset saisivakkyllä net tilhauksensa sovitella paremmin meän reitteihin. Kävi jo henki melki ajan reunalla.

   - Vetoporo! Oiva ja Pena ihastelivat, vaikka tiesivät jo. Mitäpä henkiporot eivät tietäisi!

   - Vetoporo. Ykkösporo! Risto tepasteli onnea tulvillaan pitkin pihaa. - Y k k ö s p o r o ! Jess!

   - No, miten se meni? Pena uteli.

   - Hyvinhän se, Risto vakuutteli.

   - Nimpä! Oiva kaapaisi lunta. - Piessa ko onki taas kylmä!

   - Net Annan runot! Risto palasi alkuperäiseen ajatukseen.

   - Mie luin sen yhen vanhan runon joulunaikhan, ko se Palkisessa selasi vanhaa konettaan. Son kirjottannu sinne susista, Oiva paljasti lukeneisuutensa, johon kaverit eivät kommentoineet, asia kun oli niille uusi.

   - Susista, molemmat vain huudahtivat yhdestä suusta, vaikka Penan toki olikin vaikea huudahtaa, henkiporon. 

   - Net on meille pahaksi! Suet! Risto jatkoi, mutta kysyi uudelleen runoista.

   - Annan suet kellekhän vahingoksi, ja sillä on ollu runot on aina tapana jos sonollu  justiinsa rakkauessa pettynny, tai muuten vaan surullinen, niinkö se väleen tuppaa olemhan, Oiva tiesi.

Pena oli hiljaa ja hamusi lunta. Risto ravisti uljaita sarviaan ja oli kerrankin jonkin aikaa puhumatta. 

   - Rakkauessa? Mieki tahtosin että, se sitten sanoi ja katsoi ujona poispäin.

   - Mitä sie rakkauesta, Pena aloitti, mutta näki Riston silmissä vettä. - Ja pyyhi naamas! Sovi poron pakkasella isommin surra, jäätyy silmät. Ja kyllähän se pian jo sinuakin sivuaa, rykimäaika. Sitte syksymmällä. Ko sarvet on kovimmilhan!

Teksti ja kuva: AnnaY.

Toisenlainen joulu

Olen kutonut kolmet villasukat, myöhässä olevat lahjat. Olen istunut takkatulen ääressä ja juonut konjakkia kohtuullisessa määrin. Kävellyt joka päivä kylänpintaan ja takaisin, ja laulanut - tai paremminkin itkenyt - kauneimmat joululaulut Marian kappelissa.

Aattopäivää vietin tunturissa. Ketään muuta ei ollut liikkeellä jalan. Kiipesin alkuun merkittyä polkua tunturin puoleen väliin juur puurajalle, jatkoin umpihankeen jonkin matkaa ja täydellisen hiljaisuuden keskellä  julistin joulurauhan. Ääneen ja omin sanoin pyysin rauhaa eläville ja poisnukkuneille, sairastaville ja turvaa etsiville. Metsäjänis säikähti ääntäni. Se lähti melkein jalkojeni juuresta ja loikki alarinteen suuntaan, säikäytti puolestaan minut. Pelko kesti vain hetken. Maisema oli hämärä ja rauhallinen. Join kahvit ja söin eväät. 

Kun lähdin kotiinpäin, valitsin väärän polun, sillä jonkin aikaa kuljettuani kadotin kovan maan. Kivet vain välillä nuljahtelivat jalkojeni alla. Lumisade oli peittänyt tienoon perjantaina ja jo jonkin matkaa olin vain arvaillut polun kulkevan keltaoranssien muovinauhojen kautta. Kiersin pienen ympyrän, mutta en löytänyt enää polunpäätä.  

Seisoin polviani myöten umpihangessa ja mietin. Olisin toki päässyt omia jälkiäni takaisin, mutta matkaa olisi tullut roimasti lisää ja tiesin, että valoa olisi enää vajaa tunti.

Jatkoin kahlaamista. Ajattelin ihmisiä joilla ei ole edes keltaoransseja muovinauhoja opastamassa ja kotiin pitäisi päästä. Johonkin kotiin. Suojaan ja turvaan. Minä tiesin missä olen. Tiesin, että pääsen kotiin, kun kuljen tarpeeksi varovasti, etten telo jalkojani.

Vartin verran kahlattuani tupsahdin ykskaks takaisin oikealle polulle. Siinä samassa tajusin, että se oli siirretty (tampattu moottorikelkalla) alemmaksi, mutta jostakin syystä myös vanhan polun merkit oli jätetty paikoilleen.

Opasteen mukaan matkaa oli jäljellä vielä kaksi ja puoli kilometriä. Tyhjensin kengät lumesta ja vaihdoin sukat jalasta toiseen. Ukkovarpaan kynnet olivat hiertäneet kärjet rikki ja minä ihmettelin ihmisiä, jotka vaeltavat varvassandaaleissa läpi Euroopan.

 

Oli jo pimeä kun lopulta olin kotona. Laitoin saunan, söin käristystä ja perunoita, kylmäsavulohta. Takkatulta tuijottaessani ajattelin jouluja, jotka olen viettänyt läheisteni kanssa. Nyt olin yksin ja surullinen. En toki siksi, että olin yksin, olinhan itse näin halunnut, vaan siksi, että maailma on muuttunut liikaa.

Ja siksi, että ihmiset tulevat ja lähtevät, kukin tavallaan ja omista syistään. Sentään tulevat ja kulkevat jonkin aikaa samoja polkuja kanssani, ja jotkut heistä jopa nauravat samoille vitseille kuin minä. Siitä kiitos.

Teksti ja kuvat: Anna Y

RIEKONPYYNTIÄ

Talvijälkiä

- Se nukku Anna kymmenen tuntia yhtäsoittoa, Oiva ilmestyi mökistä. - Sei noussu ees kattomhan, hätkähteli vain ko pakkanen kiersi nurkkia ninettä hirret paukku.

- Siekö se olit taas takan kylessä, Risto hytisi. Se yritti ajatella olevansa arktisiin oloihin kehittynyt vetojuhta. Tai käristysliha, se äkkiä muisti ja kahlasi lämmittelemään metriseen hankeen.

- Pakkasta pitelee. Anna katto aamulla mittaria ja sano, että kahtakymmentäviittä näyttää, Oiva tiesi.

Kummallistako?

Kaverukset tuijottivat mökin savupiippua.

- Hakiko se jo puita? Pena laukkasi paikalle kuin tuulispää.

- Mitä jos haki tai ei hakenu?

- No, että näkys, onko sen häntäluu parantumhaan päin.

- On se jo parempi, vaikka Anna istuuki vielä tyynyn päällä, Oiva valisti tovereitaan.

- Mitä se tyynyn päälä istuu? Kirjottaako se taas? Niitä luita?
Luut vaivasivat Ristoa. Pena hymähti. Ristoriepu se ajatteli, mutta ei sanonu sitä ääneen. Sanoi vain, että on sillä tavalla pehmosempaa.

- Soli kyllä aamulla vähä ärmäntilhän. Oiva pyöräytti päätään. - Se luki siitä konheestaan uutisia ja kirvasi ko Raattaman pankopoika halkorantteella hutin lyöessään.

- Konheesta? Uutisia? Riston arvuutteli.

- Kone on se millä se kirjottaa ja uutiset on maalimantapahtumia, Pena opasti tietävällä äänellä, ja vilkaisi Oivaa. - No mitäpä uutista se mekotti?

- No sitä kutaas oli joku ämmiriepu lähettänny rahhaa vieraan maan veitikalle ja menettäny melki  neljäkymmentäviistuhatta! Ja ottannu vielä velekaa avuks.

- Velekaa?

- Annahan Risto olla, kuuntele vaan. Jospa net maaliman ihmeet vielä sullekki selvenevät. Pena kahlasi ihan Riston viereen. Se näki että poikaa paleli.

Riekot "puvunvaihtopuuhissa"

- Sitä se Anna kuulu jupisevan, että mistä näitä vähä-älysiä ämmiä oikein piisaa!! Se oikein ääneen kirvasi, ja sano, että ova ko riekot, jokka lämpimällä menevä hangen alle kieppiin, mutta pakkasella touhottavat pensaiden alla, ninettä jäävät kaulastansa ansalankhaan kiini.

- Saattava ämmit olla ottanheet lämpimikseen muutaman leuallisen kirkasta, vai liekkö ovat oikeasti niin rakkauenkippeitä, että tulevat sokkeiksi, Pena pohdiskeli ja huomasi, että Risto vapisi vähemmän.

- Siepäs se olekki lämmin, Risto sanoi. - Jospa net ämmikki palelevat ja tarttevat jonku lämpösen kylkheensä?

- Taas sie osasit sanua viishaan sanan. Pena myönsi.  - Net saattava palella sisältä ja siksi uskovat kaiken mitä joku hulijanteri niile amerikan kielellä kirjottaa.

- Piessa ko kiristyy tuo pakkanen. Sisältä palelemista Risto ei enää ymmärtänyt, mutta oli taas hyvillään Penan kehuista.

- Se pakkanen kiristyy joksiki aikaa ko taivas valakenee, Anna tuli hakemaan puita. - Mie laitan takkatulet jo iltapäivällä. Ei tule yöksi liian kuuma, hän jutteli puoliääneen. Lumitraktori ilmestyi pihatielle.
- Kattokaas pojat, seki senhtään ilmesty lopulta, Anna hihkaisi, mutta näki enää pulskat takalistot pomppimassa metsän puolelle. - Pitäsköhän minun pistäytyä kaupalla?
- Suksibussillako? Oiva palasi pihaan.
- Pakko vissiin!

Ref.  MTK:n sivulta

Riekko, elämän lintu.

Enontekiöllä ja Utsjoella on paikallisilla asukkailla lupa harjoittaa perinteistä riekonpyyntiä. Metsästysaika alkaa marraskuussa ja päättyy maaliskuun lopussa. Paikalliset suosivat vanhaa tapaa; ansapyyntiä. 
Ansalla pyytäminen sopii riekonpyyntiin, sillä ravintolat eivät osta ammuttuja riekkoja haulien takia.

Enontekiön Vuontisjärvellä asuva Pauli Laakso harjoittaa maatilan töiden ohella talvisin ansapyyntiä. Hän kokee ansat kahdesti viikossa. Ajaa ansapolun moottorikelkalla ja yhdelle reissulle saattaa kertyä matkaa kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen kilometriä. 
Riekot asuvat tunturikoivikossa ja ansat asetetaan niiden ruoanetsintäalueelle. Riekkokanta on Laakson mukaan melko vahva pohjoisimpien kuntien alueella. Ravintoloiden linnuista maksama hinta vaihtelee kysynnän ja tarjonnan suhteessa.

Riekonpyytäjät oppivat ansapyynnin salat isältään ja siirtävät osaamista eteenpäin. Perinnettä halutaan jatkaa, sillä riekkoa on pohjoisessa aina pidetty elämän lintuna, ja varsin tärkeänä lisäelinkeinona. 

Teksti ja ref.  AnnaY
Kuvat yle.fi - arkistosta

PORONPURENTAA PALKISESSA

Porojen ruokintaa Sammuntuvalla.

- Silloli poropiirakkaa, eilen? Joko se tekkee lähtöä, vaikka vasta torstaina tuli? Risto kyseli huolissaan. Anna oli lämmittänyt lauantaisaunan ja laittanut piirakan uuniin. 

- Se vielä mihinkhän, Oiva lohdutti. Son viisaampaa nuinki iso piiras heti alkhuun laittaa, ettei tartte sitte lopussa itteään ihan tunkiksi asti appaa.

- Se on syöminen oikeastansa taitolaji, niinkö juominenki, Pena arveli. - Net saattava monellaki olla väärissä mitoissa.

- Miten niin väärissä mitoissa? Risto ihmetteli. - Sitä pittää syyä ko hiukoo, ja jannoon pittää juua. Se kuopasi lunta.  - Piessa viekhön, ko tätä on pian jo metri!

- Anna se kolasi pihhaa tällä reisula jo toista kertaa, Oiva tiesi.
- Tunti siltä taas vierähti, mutta sei vishin ees hengästynny, vaikka otti muutaman laukkoaskelhenki kolan perässä kasan suunthaan.

- Ei se Anna raskaammin ees tunturissa huohota, Pena muisti,
- mutta sie se Risto sanot äskön viishaan sanat!

- Miekö? Risto äimistyi. - Miekösemuka viishaan? Ristosta alkoi tuntua mukavalta.  Se tepasteli edestakaisin tienpäällä. Nilkat naksahtelivat, kun koparat levisivät jäistä tienpintaa vasten. Lumi kaikui jalan alla.
Suksibussin jarrut ulvoivat.
- Herrajjumala mikä hömelö sie oikhein olet! Oiva huusi hädissään.
- Tule heti poies sieltä kekkaloittemasta.  Risto ampaisi karkuun. Onnekseen se loikkasi oikeaan suuntaan, ja jäi kintut vapisten ravin reunalle.

- Siinä se viisaus taas nähthiin, Oiva sanoi vihaisena. - Huntalo mikä huntalo.

- Sanose silti viishaan sanat, Pena väitti. - Moni ihminen syöpi enämpi huvikseen, tai siksi, että jos ei koko ajan apata jotakin sissäänsä, elämä tuntuu liian tyihältä. Sama son juomisenki kanssa.

- Onneksi meilä poroila on toiset taiat, Risto yritti vielä viisastella.
- Met poka syömmä, jos löyämmä jotaki.

- Anna se mietti illalla saunassa, että miksiköhän jokku pitävä tipatonta tammikuuta ja toiset ova sata päivää juomatta? Ja jokku pitävät syömisensä suhtheen jos minkälaisia kuureja. Eikö se sillon ole ni juominen ko syöminenki aina mielessä, tai sen oottaminen, että millon sitä saapi taas asettua viinalle ja lenkkimakkaralle? Oiva pohdiskeli.

- Nii-i! Sitä mie justinsa tarkotin, ko sanoin että met syömmä, jos löyämmä jotaki. Risto ilahtui. - Vaikka ei senpuolhen, onhan se silläki tavalla ruoka aina mielessä, se huomasi.

- Nii-i! Pena huokasi.  - Siltiki mie sanon, että sillonko on sopivasti kaikkea saatavilla, ei piä kuoria maion päältä enämpiä kermoja, eikä aatella kuureja summuita. Sekö ellää vaan, ja nauttii mistä nauttii!

https://www.youtube.com/watch?v=5WoemdyXMio

Teksti ja neljä pihakuvaa: AnnaY
Porokuva Sammuntuvan www.sivuilta

Nunnuka nunnuka ... hmmm?

Kirjoitin "naamakirjaan" että Anna on 

"onnellinen ja lähtee taas tarkistamaan Palkisensa. Nunnuka nunnuka loilaa hoilaa .. täältä tullaanl Mukaan lähtee mutkaton ja hauska ystävätär, jonka kanssa on muutakin yhteistä kuin keliakia ja laktoosi-intoleranssi. (Lue Penat ja Ristot.. ) Palkisissa on lunta ja kiinteistöpalvelu, joka hoitaa lumityöt! Kiitos kummastakin. 

Ja myös siitä, että ystävätär nukkuu aamuisin pitkään. Mun on viimeisteltävä Lappi-novellien osuus kokoelmassa ja kirjoitettava vielä pari-kolme uutta tarinaa. Saas nähdä onko tokassani Petteri, jolta puuttuu osa takapaistia? Jospa kuopus narrasikin minua?"

Mikä se on tuo Lappi, että se saa minut niin hyvälle tuulelle. Jo talon ja tunturin ajatteleminenkin tekee hyvää. Kirjoitin illalla kiinteistöpalveluun ja pyysin laittamaan lämmityskytkimen "kotona-asentoon", vaikka laittaisin sen mieluusti itsekin. Kuudentoista asteen peruslämpötila ei kuitenkaan houkuta kahdentoista tunnin juna- ja kahden ja puolen tunnin bussimatkan jälkeen.

Sitäkin mietin, kun olen pitänyt melkein kaikesta kirjoittamisesta kohta parin viikon vapaan ja lukenut runsain mitoin kaikenlaisia uutisia maailmalta, että kuinka helposti sitä ihminen voikaan samaistua erilaisia onnettomuuksia kokeneiden ihmisten elämismaailmaan. Paljon paremmin kuin itse uskookaan.

Onko kyse siitä, että onnettomuuksiksi laskettavia tapahtumia on jokaisen elämässä paljon enemmän kuin onnelliseksi laskettavia? Vai siitä, että kansakuntaamme vain kertakaikkiaan vaivaa luterilainen ajattelutapa "Kell onni on, se onnen kätkeköön" niinkuin runoilija sen niin ikimuistettavasti sanoo?

Uskotaanko me vieläkin siihen, että jos kertoo ääneen onnestaan, se katoaa? Onko onni ja onnellisuus todella niin haurasta tekoa, että se sanoista katoaa? Entä ne pienet onnenmuruset, jotka meidän jokaisen elämässä vilahtelevat ja vilkuttavat ohimennessään? Ovatko ne liian pieniä, että niihin kannattaisi uhrata kallista aikaa, kahmaista kiinni kaksin tassuin ja vain nauttia hetken?

Onko niin, että me odotetaan vain sitä kaikkein suurinta lottovoittoa, sitä neljäätoista tai viittätoista miljoonaa? Vaikka se 114 euroa on kohdalle osuessaan juuri se jota sillä hetkellä tarvitsemme?

Panee taas ajattelemaan..., täs murusissa kahlatessa. Ja muistuttamaan itselleen, että kertaus se on täskin kohtaa opintojen äiti.

Teksti ja kuva: AnnaY

Pimeä putosi kasvoille kuin huppu

Kello on 15.13 ja tunturissa syttyivät valot. 

Onneksi viiniä on vielä.  

Sinä kirjoitit toissapäivänä, että mielestäsi minun vapaa olemiseni on hienoa, ja että sinullä, sinulla on työssä raskasta. Niin raskasta, että suunnittelit puhuvasi jo lääkärille jaksamisestasi. Sanoit, että syksyt ovat sinulle aina käsittämättömän raskaita, ja että tämä syksy on 
-  taas kerran - raskaampi kuin aiemmat.

 

Kirjoitit, että haluaisit olla yksin jossain korvessa. ”Nukkua viikon ja sitten vain olla. Vain olla!”

Ja mie vastasin uskovani sen, että Sinulla on raskasta. Ja että mie puolestani toivon joskus, että voisin olla kaksin jossain korvessa. Mutta se menee ohi, kun ei ajattele sen enempää. 

Eikä Palkinen edes ole erämaata saati korpea. 
Vaikka ei se minua haittaa.

”Tämänkin hämärän olemme kadottaneet.
Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana,
sinisen yön tulviessa yli maan. Ikkunastani näin

laskevan auringon juhlat kaukana vuorilla.

Joskus palanen aurinkoa hehkui kuparilanttina kädessäni. 

Minä muistelin sinua, ja tiedät kyllä
murheen joka ahdisti sieluani.

Missä olit silloin?
Keiden luona?
Mitä sanoja lausuit?
Miksi minut äkkiä valtaa tämä rakkaus
kun olen murheellinen ja sinä tunnut vieraalta?

Putosi kirja, jota luetaan aina hämärän tullen,
ja kuin piesty koira valahti viitta jalkoihini.

Aina, aina illoin sinä kaikkoat
sinne missä hämärä vyöryy ja nielee patsaat.”

Pablo Neruda suom. Pentti Saaritsa

Meidän kummankin on vain pakko jaksaa. Sinun ja minun.

Teksti ja kuvat: AnnaY