Toisenlainen joulu

Olen kutonut kolmet villasukat, myöhässä olevat lahjat. Olen istunut takkatulen ääressä ja juonut konjakkia kohtuullisessa määrin. Kävellyt joka päivä kylänpintaan ja takaisin, ja laulanut - tai paremminkin itkenyt - kauneimmat joululaulut Marian kappelissa.

Aattopäivää vietin tunturissa. Ketään muuta ei ollut liikkeellä jalan. Kiipesin alkuun merkittyä polkua tunturin puoleen väliin juur puurajalle, jatkoin umpihankeen jonkin matkaa ja täydellisen hiljaisuuden keskellä  julistin joulurauhan. Ääneen ja omin sanoin pyysin rauhaa eläville ja poisnukkuneille, sairastaville ja turvaa etsiville. Metsäjänis säikähti ääntäni. Se lähti melkein jalkojeni juuresta ja loikki alarinteen suuntaan, säikäytti puolestaan minut. Pelko kesti vain hetken. Maisema oli hämärä ja rauhallinen. Join kahvit ja söin eväät. 

Kun lähdin kotiinpäin, valitsin väärän polun, sillä jonkin aikaa kuljettuani kadotin kovan maan. Kivet vain välillä nuljahtelivat jalkojeni alla. Lumisade oli peittänyt tienoon perjantaina ja jo jonkin matkaa olin vain arvaillut polun kulkevan keltaoranssien muovinauhojen kautta. Kiersin pienen ympyrän, mutta en löytänyt enää polunpäätä.  

Seisoin polviani myöten umpihangessa ja mietin. Olisin toki päässyt omia jälkiäni takaisin, mutta matkaa olisi tullut roimasti lisää ja tiesin, että valoa olisi enää vajaa tunti.

Jatkoin kahlaamista. Ajattelin ihmisiä joilla ei ole edes keltaoransseja muovinauhoja opastamassa ja kotiin pitäisi päästä. Johonkin kotiin. Suojaan ja turvaan. Minä tiesin missä olen. Tiesin, että pääsen kotiin, kun kuljen tarpeeksi varovasti, etten telo jalkojani.

Vartin verran kahlattuani tupsahdin ykskaks takaisin oikealle polulle. Siinä samassa tajusin, että se oli siirretty (tampattu moottorikelkalla) alemmaksi, mutta jostakin syystä myös vanhan polun merkit oli jätetty paikoilleen.

Opasteen mukaan matkaa oli jäljellä vielä kaksi ja puoli kilometriä. Tyhjensin kengät lumesta ja vaihdoin sukat jalasta toiseen. Ukkovarpaan kynnet olivat hiertäneet kärjet rikki ja minä ihmettelin ihmisiä, jotka vaeltavat varvassandaaleissa läpi Euroopan.

 

Oli jo pimeä kun lopulta olin kotona. Laitoin saunan, söin käristystä ja perunoita, kylmäsavulohta. Takkatulta tuijottaessani ajattelin jouluja, jotka olen viettänyt läheisteni kanssa. Nyt olin yksin ja surullinen. En toki siksi, että olin yksin, olinhan itse näin halunnut, vaan siksi, että maailma on muuttunut liikaa.

Ja siksi, että ihmiset tulevat ja lähtevät, kukin tavallaan ja omista syistään. Sentään tulevat ja kulkevat jonkin aikaa samoja polkuja kanssani, ja jotkut heistä jopa nauravat samoille vitseille kuin minä. Siitä kiitos.

Teksti ja kuvat: Anna Y