Luova tauko. Osa 2.

Pitäisi kirjoittaa, pitäisi, pitäisi ja pitäisi, mutta syntyy vain villasukkaa. 

Onneksi lankoja piisaa, sillä uskon vakaasti, että kutomisen kautta synapsit napsahtavat taas kohdalleen ja uusi käsikirjoitus jatkaa Martan tarinaa. Tai sitten ei. Ellitarinat nimittäin odottavat vuoroaan. Elli haluaa kirjaksi ja pian, kärsimätön kun oli jo lapsesta. 

Syntyikin ennen aikojaan ja asettui papan piironginlaatikkoon odottamaan kasvamista. Ja Ellihän kasvoi, kasvoi totisesti. Painoi parhaimmillaan tai pahimmillaan satayhdeksän (109) kiloa! Se oli aika paljon Ellin 160-senttiseen varteen. Käytetty pikkufiiattikin kulki salskeasta kuskista huolimatta 

roimasti oikealle kallellaan, mutta onneksi uutena hankittu ”Elitemosse” sentään pysyi suorassa.

Vai pitäisikö palata ”Markkujen” aihioihin. Muutama raakateksti odottaa hiomista. Ovat nekin niin herkullisia veijareita ja moneen raamiin sopivia, että kelpaisivat kokoelmaksi. Monet blogini lukijat muistavat osan ”treffitarinoista” e-marketin ajoilta, ne tarvitsisivat vain lisää lihaa ympärilleen. Miljöötä sun muuta. Pitäisikin aloittaa siittä Rymättylän sällistä joka pani minut yksin pinoamaan viisi mottia puolimetrisiä koivuhalkoja ja söi sillä aikaa mökissä mun ostamani eväät. 

Vieläkin joskus harmittaa, että en kaatanut sitä pinoa poislähtiessäni.

Vai aloittaisiko jotakin aivan uutta? Ja mitä se olisi? Olisiko se dekkari, sellainen veijaridekkari epäonnistuvista roistoista. Vai olisiko se tarina diabetesta sairastavasta majakanvartijan tyttärestä, jonka tapasin matkalla Palkiseen. Hän nousi junaan Toijalasta, istui vieressäni ja kertoi elämästään Ouluun asti. Kun yritin päästä hetkeksi tarinasta irti ja lähdin ravintolavaunuun, hän tuli perässäni ja jatkoi puhettaan. Tunnistin yksinäisen ihmisen ja kuuntelin rauhassa lopunmatkaa.

Huoh..  Onneksi alkaa taas ”koulu” ja saan tukea kirjoittajatovereilta.

Palkiseenkin on jo melkoinen ikävä. Mikä se nyt silleen korventaa ja ravistaa, ytimiä myöten? Sekö, että ymmärrän olevani vielä elossa?

Teksti ja kuvat: AnnaY
ps. Mitä mietit? utsi naamakirja aamulla viiden aikaan. No sitä vaan, että vanhoja ovia ei kannata pitää edes raollaan saati auki. Kun sulkee ne, tuntee hetken surua ja sitten mielen täyttää huojennus. Ilmassa leijuu enää lyhyt kysymys; miksen tehnyt sitä jo aiemmin? Sekin pino olisi ollut kyllä syytä kaataa ... !