Rakkauesta ja sen ikävästä

- Peenaa! Son Anna taas äityny kirjottamhan runoja, Oiva huusi ja laukko pää viidentenä jalkana 35 asteen kylmässä kohti Sammuntuvan jäkäläaitausta. 
   Se jarrutti mutkaisessa rinteessä niin rajusti, että jos se ei olisi ollut henkiporo, koparat olisivat polttaneet alamäkeen vähintään Honda Transalpin rajut jarrutusjäljet.

   - Runoja? Pena tömisteli kinttujaan ja ihmetteli paljastusta ripset kuurassa, senverran mitä nyt henkiporon silmäripset voivat kuurassa olla.

   - Runoja? O herratunaika mitä ne netki ovat, Ristoa huoletti Oivan hätänen tolmuaminen. - Onko se jotaki ihmisten hommaa niinko joikhaaminenki? Ja missä tet oletta olheet?

   - Noo, met seurasimma Annaa ko soli jouluna täälä, Oiva ja Pena vastasivat yhdestä turvasta.

   - Jouluna täälä? Ja mie en nähny! Ristoa melkein itketti, mutta sitten se oikaisi itsensä. – Miepä se poka olin muuten pukin vetoporona ja met kiersimmä melkhin koko Suomen. Mikkelistä Joutsenoon. Riihimäeltä Mäntyharjule. Välhiin käväsimmä Aavasaksalla ja sieltä huitasimma Sallan Naruskhaan, Suomen kylmimphän paikhaan. Siihen ei jokaporo pysty! Ihmiset saisivakkyllä net tilhauksensa sovitella paremmin meän reitteihin. Kävi jo henki melki ajan reunalla.

   - Vetoporo! Oiva ja Pena ihastelivat, vaikka tiesivät jo. Mitäpä henkiporot eivät tietäisi!

   - Vetoporo. Ykkösporo! Risto tepasteli onnea tulvillaan pitkin pihaa. - Y k k ö s p o r o ! Jess!

   - No, miten se meni? Pena uteli.

   - Hyvinhän se, Risto vakuutteli.

   - Nimpä! Oiva kaapaisi lunta. - Piessa ko onki taas kylmä!

   - Net Annan runot! Risto palasi alkuperäiseen ajatukseen.

   - Mie luin sen yhen vanhan runon joulunaikhan, ko se Palkisessa selasi vanhaa konettaan. Son kirjottannu sinne susista, Oiva paljasti lukeneisuutensa, johon kaverit eivät kommentoineet, asia kun oli niille uusi.

   - Susista, molemmat vain huudahtivat yhdestä suusta, vaikka Penan toki olikin vaikea huudahtaa, henkiporon. 

   - Net on meille pahaksi! Suet! Risto jatkoi, mutta kysyi uudelleen runoista.

   - Annan suet kellekhän vahingoksi, ja sillä on ollu runot on aina tapana jos sonollu  justiinsa rakkauessa pettynny, tai muuten vaan surullinen, niinkö se väleen tuppaa olemhan, Oiva tiesi.

Pena oli hiljaa ja hamusi lunta. Risto ravisti uljaita sarviaan ja oli kerrankin jonkin aikaa puhumatta. 

   - Rakkauessa? Mieki tahtosin että, se sitten sanoi ja katsoi ujona poispäin.

   - Mitä sie rakkauesta, Pena aloitti, mutta näki Riston silmissä vettä. - Ja pyyhi naamas! Sovi poron pakkasella isommin surra, jäätyy silmät. Ja kyllähän se pian jo sinuakin sivuaa, rykimäaika. Sitte syksymmällä. Ko sarvet on kovimmilhan!

Teksti ja kuva: AnnaY.