Jumalten keinussa

Miten se onkin niin vaikeata?

Valita kansikuvaa ja taittomallia, päättää kirjan hintaa sellaiseksi, että saisi edes omansa pois. Miettiä ostaako sitä kukaan ja jos ostaa, tykkääkö tarinoistani? Miettiä sitäkin, että kuvitteleeko joku ystävistä ja läheisistä löytävänsä teksteistäni itsensä, vaikka niin ei ole. Kaikki kuusi tarinaa ovat silkkaa mielikuvitusta, joissakin vain on tuttuja paikkoja, joissa olen käynyt milloin kenenkin kanssa, ja vaikka tarinat ovat minä-muodossa, en kirjoita myöskään itsestäni.

Huoh… ei ole helppoa tulla kirjailijaksi.

Mistä helskutista ne tarinat sitten syntyvät, jos eivät siitä, mitä kirjoittaja on elämässään kokenut? En tiedä. Kukapa sen tietää, ja jos tietäisi, niin uskoisiko kaiken kirjoissa kerrotun todeksi, vaikka maailman kärsivällisin ystävätär onkin sanonut joitakin juttujani luettuaan: "Tämän on pakko olla totta, kenenkään mielikuvitus ei riitä näin hurjien asioiden keksimiseen!”

Mikä lie sitten kirjoittamiseni tarkoitus? En tiedä sitäkään! Ajattelen niin, että kirjojen tarkoitus on tulla luetuiksi. ”Ei niin pientä pahaa” – kokoelmankin tarkoitus on vain tulla luetuksi, ymmärtää sitä ei tarvitse, en aina ymmärrä itsekään mistä on kysymys. Niin kuin en sitäkään, mikä ajaa kirjoittamaan. Mikä on aina ajanut? Jo lapsesta.

Ensimmäinen "omistamani" kirja oli Pirkko Karpin ”Kaksi tyhmää hiirtä”. Siinä oli pieniä tarinoita, mm Ojamyyrän toive, Onnellisten maa, Sipi-peltohiiri, Tattitonttu ja Marjatonttu. Kirja kulki kanssani vuosikymmeniä ja lienee nyt kuopuksen navetanvintillä lastenkirjojen laatikossa. Toivottavasti on tallessa, sillä se kirja on kirjoitushaaveitteni alku, enkä muista koskaan missään kertoneeni, miten sen sain.

On niin noloa sanoa, että varastin kirjan koulun kirjastosta kahdeksanvuotiaana. Tai en varsinaisesti ”varastanut” se vain jäi palauttamatta (ja ihan tarkoituksella) Ämmänsaaren kansakouluun, kun muutimme Taivalkoskelle. Äiti kyseli huolissaan, miksi kirja on minulla. Sanoin, että opettaja antoi luvan ottaa. Hävetti vuosikausia.

Vieläkin hävettää ja olenkin jo monta vuotta yrittänyt korvata näpistykseni kirjastolaitokselle lahjoittamalla pikkukotikaupungin kirjastoon jo liki 40 kirjaa, pokkareita ja kovakantisia. Kasseihin kertyy parasta aikaa kirjoja Kilpisjärvelle, jossa koulun palon myötä tuhoutui myös kirjasto kirjoineen.

Huoh… sekin syntitaakka on kannettavana. Ei ihme, että väleen itkettää. Ilosta ja surusta, siitä että äiti ei tule tekstejäni koskaan lukemaan. Sen enempää kuin isäkään, joka kannusti minua lapsena kirjoittamaan ja oli selvästi hyvillään, kun pärjäsin ainekirjoittajana koulujen välisissä kulttuurikilpailuissa. Niitä järjestettiin 60-luvulla vuosittain, niin kuin raittiuskilpakirjoituksiakin.

Teksti ja kuvat: AnnaY

Kuvattu 2015 jääkappelissa: www.luvattumaa.fi 

Ps. Isäni on julkaissut 90-luvulla kaksi kirjaa: ”Kotirintama katsoo huomiseen” ja ”Kotirintaman pitkä kesä”.  (Kirjapaja)