Takkatulen sytyttäjä kävi.

Tuli ja meni. Tuomansa ruusut olivat yön aikana kumartuneet. Väsyneet vissiin. Yöhön ja siihen, että valoa on vähemmän.

Aamupäivä tunturissa. Ensilumi haurasta kuin vanha pitsi. Kahden tunnin lenkki poluilla pysytellen, ettei rikkoisi ja repisi. Melkein tuntui syntiseltä kuvata sitä. Niin herkältä se näytti.

Silti tiedän, että tunturin rinne sen alla on kovaa harmaata kiveä, jonka läpi elämässä pusken ja pusken. Otsa mustelmilla. 

Ei minulle sovi ollenkaan pysyä ennalta määritellyillä poluilla ja kulkea nuolen osoittamaan kiertosuuntaan. Samaan kuin toisetkin? Voiherrajjestas sentään!

Outo apeus tuntuu valtaavan mielen, vaikka olen ”kotona”.

Mutta se johtuu vain siitä, että on tehtävä ratkaisuja tulevan suhteen. Kipeitäkin. Ystävien suhteen ja siskojen, senkin jonka tapasin ensimmäistä kertaa kun hän oli jo 42 v. Kun isä kuoli. Onko edes olemassa sisaruutta, joka perustuu siihen, että on sattunut syntymään samaan sukuun.

Tai onko oikea ystävä sellainen, joka etsii tekosyitä, eikä uskalla sanoa suoraan mitä haluaa, vai sellainen, joka sanoo suoraan kipeätkin asiat? On rehellinen ja aito. Sellainen kuin on.

Vai onko ”rehellisyys” ja "suorasanaisuus" (huom nipsut!) sittenkin tarkoitettu vain satuttamaan? Verhotaanko loukkaavat sanat tarkoitushakuisesti rehellisyyden kaapuun. Tässä sitä on taas miettimistä tippaleipäaivoille potenssiin seitsämän.

Enkä minä ole ollenkaan hyvä tekemään päätöksiä, varsinkaan toisten puolesta. Omissakin on riittävästi mietittävää.

Ulkona on harmaa iltapäivä. Hiljaista. Pysähtynyttä. Autot liikkuvat varovasti ja hidastavat poikkitielle kääntyessään vauhtinsa mateluksi. Liekö ensilumi onnistunut taas kerran yllättämään autoilevan kansanosan. Avaan viinipullon. Minun kengissäni on pitopohjat. Liukkaallakin.

Teksti ja kuvat: AnnaY