Joskus on päiviä

No hyvä on. Poroja.

joina ihmisen ei kannattaisi lainkaan nousta vuoteesta! Tästä päivästä on hyvää vauhtia tulossa sellainen. Heräsin jo viideltä. Tärinöihin. Sydän kosti eilisen kahdeksan tunnin kirjoittamisputken. Ja sen, että revin illan mittaan kaksi paperikassillista joulu-, syntymä,- ym. kortteja kuopuksen poltettavaksi, ja muita papereita toiset kaksi kassillista. (Olen muuten aina miettinyt, mitä teen niillä upean mustankiiltävillä NP-myymälän kasseilla, jotka annetaan jokaisen ostoksen kantamisvälineeksi, T-paidasta kaksiin farkkuihin.)

Nyt kasseille löytyi jatkokäyttö.

Mutta eihän minun niistä pitänyt... vaan aivan muusta. Kun menin aamulla keittiöön kahvia laittaakseni, pudotin enstöikseni puoliumpiunessa avonaisen kahvipurkin keittiön lattialle. Ainakin puoli pakettia poroja levisi pitkin mattoa kuin ne kuuluisat Hujasen eväät. Mutta olin niin väsyksissä heräämisestä tunnin välein, että en jaksanut edes kiroilla, vaikka vanhastaan tiedän, että se auttaa.

En tohtinut alkaa hurisuttaa imuria, vaan potkin porot kauemmaksi ja avasin uuden kahvipaketin. Kaadoin sisällön kahvipurkkiin ja sekoitin. Kun kaadoin valmiin kahvin maidon joukkoon, ihmettelin sen vaaleutta. Etsin pussin roskiksesta ja näin, että kahvi oli keväällä mökille saamaani vaaleapaahtoista pannujauhatettua, enny viitti sanoa mitä.

No, väliäkö hällä. Kahvia tuli kummiski. Vähän vaaleatahan se oli, mutta täydestä meni. Leipäkin. Ja juusto, jota ei yhtäkkiä jääkaapissa ollutkaan? Eilen ostettu juusto? Katsoin kerran jos toisen. Ei juustoa! No, menihän se leipä semmoisenaankin, nektariiniviipaleiden kanssa.

Kahvin jälkeen palasin varmuuden vuoksi vuoteeseen ja luin kaksi tuntia Maria Jungstedtin kirjaa Hiljaisuuden hinta. En pidä siitä. Se on tusinatuote. Aihe on tavanomainen, rytmitys kehnonlainen, liian pitkät kappaleet, ja käännös yllättävän huonoa suomenkieltä.

Kahdeksalta uskaltauduin imuroimaan. Kun petasin, näin lakanoilla mustia pilkkuja? Kahvinporot olivat kantautuneet sukissani petiin.. huoh. Vaihdoin lakanat. Huiskaisin imurilla koko huushollin ja kun pääsin keittiöön, sohaisin kyynärpäällä suola-astiaa, joka oli eilisestä jäänyt liian lähelle työpöydän reunaa. Ja niin oli lattialla kahvinporojen seassa sormisuolaa ja 40-luvulta peräisin olevan vaaleanvihreän lasipurkin sirpaleita parin desin verran. 

Yllätin itseni, sillä en kironnut vieläkään, mutta pakko tunnustaa, että sisällä alkoi pikkuhiljaa kuplia. Keräsin sormin suurimmat lasinpalat ja imuroin loput. Ja keittiön.

Minulla on tapana imuroinnin lopuksi irrottaa putki letkun päästä ja imuroida lattiasuulake. Se on parkettisuulake, ja minua ei mikään ota niin paljon päähän, kuin se, että pöly tukkii harjasten välit. Tai – no – ottaa, mutta siittä toiste.

Laitoin letkunpään hetkeksi tiskialtaan reunalle ja irrottelin pölyä ensin sormin. Enkä huomannut, että letkunpää sujahti tiskialtaassa olevaan murokulhoon, jossa oli VETTÄ! Huomasin sen vasta, kun imuri röyhtäisi kuuluvasti ja hidasti kierroksiaan. Tempaisin letkusta, mutta myöhäistähän se. Arvatkaapa kirosinko?

Kaiken puuhastelun jälkeen kävin suihkussa ilman suurempia onnettomuuksia ja hain hiusharjaa laukusta. Löysin juuston. Olin laittanut sen käsilaukkuun. Cheddaria. Se oli pehmeä ja haisi. Koko laukku haisi. En ala.

Teksti: AnnaY, kuvia en jaksa..

PS. Mitä tehdä märälle imurille? Koneessa lienee vettä ainakin kolme desiä. Kulho oli täynnä.

A