Doddii!

Duha. Ja yskä. Pää tuntuu halkeavan joka yskäisyllä. Mutta sydän - kumma kyllä - värisee vähemmän. Se vissiin saa potkua yskimisestä. Olisikohan tässä uusi lääke tärinoihin ja värinöihin? Yskä?

Kipeänä ei pitäisi ajatella! Ei sitten yhtään. Ei edes nälkäpäiväkeräystä ja maailman hädänalaisten tarvitsemaa apua. Alkaa vain surettamaan lisää. Vaikka onkin joutilas ajattelemaan, kun ei pysty muuhun kuin niistämään ja yskimään. Toinen rulla MicrosoftEmboa jo menossa.

On se sitten kummaa, miten ihminen vanhetessaan alkaa yhä enemmän muistuttaa vanhempiaan. Näen joskus äitini kurkistavan minua eteisen peilistä. Olen alkanut myös ostaa kirjavia puseroita, vaikka inhoan niitä koko sydämestäni. Olen aina ollut yksi- tai korkeintaan kaksiväristen vaatteiden ystävä. Äiti muuttui vanhetessaan kirjavammaksi. Lieneekö se ollut pakoa siitä omaehtoisesta yksinäisyydestä johon hän eristäytyi? Mene tiedä!

Olen aina ennen niistänyt Nessu-nenäliinoihin ja vienyt niistämäni paperit suoraan roskaämpäriin. Nyt huomaan kokoavani vessapaperit äitini tapaan pieneen muovipussiin yöpöydällä. Miksiköhän? Matonhapsuja en sentään oio, sillä matoissani, niissä vähissä, ei onneksi ole hapsuja. Paitsi Palkisessa. Siellä oioin ja motkotin itselleni ääneen, että Elli se tässä taas matonhapsuja rapsii!

Kahvia olen alkanut laittaa äidiltä perimässäni pienessä teräspannussa ja eilen yllätin itseni repäisemällä ostamastani kylmäsavulohirasiasta hintalapun pois ennekuin laitoin sen jääkaappiin. 

Äiti teki niin aina ja minä motkotin hänelle siitä. Sanoin, että mistä tiedät milloin ruoka on ostettu ja menee vanhaksi, kun aina irrotat nuo laput pois. Äiti vastasi, että ei sen ole väliä. Hän syö ne joka tapauksessa. No, lohi oli ainoa mikä eilen maistui, että ei senpuoleen…

En edes uskalla ajatella, missä kaikessa muistutan isääni! No, onneksi ei edes tarvitse. En tuntenut häntä aikuisena kovin hyvin, enkä tiedä hänen tavoistaan ja maneereistaan. Muistoni hänestä ovat enemmän lapsen maailmasta.

Mutta se on hyvä, että BB-talossa tapahtuu. Mikä ihme sai Anun lisäämään väriä Andy-paran tauluun? Ei ihme, että herkkä taiteilija veti asiasta herneen nenään ja tarjosi Anulle luista vitosta! Oikeassa oli Antti. Mutta sitä minä ihmettelen, että Marianne, joka asiasta Antille kertoi, saikin syyt päälleen koko jupakasta ja vielä Anun kimppuunsa siitä, että rolli Antille asian. Anuhan se sotki Antin taulun? 

O tempora o mores! Ei ihme, että Antti lähtee vaimonsa hoteisiin. Vaikka voisihan sitä niinkin ajatella, että kannattaisi jäädä kärsimään, jos vaikka kärsimyksestä ja kolhuista syntyisi sitä elämää suurempaa taidetta.

Mistäkö minä sen tappelun tiedän? No kun siitä uutisoitiin lehdissä niin suurella intensiteetillä – jumalauta- että tärkeä asia se sentään oli – vaikka ei poistanutkaan maailmasta nälänhätää, sotia, eikä sairauksia. Vielä.

 Teksti ja kuva: AnnaY