"Niinku me!"

Pilvinukke, pojantytön 1-vuotislahja.

Kirjoitin naamakirjaan, että ”lapsi- ja risteilykiintiöni on täynnä. Vuodeksi! Ainakin. Osallistuin laivalla mennen-tullen tanssikurssiin, esiinnyin ryhmässä estradilla, ja tanssin pojantyttären kanssa nilkat kipeiksi. Voiherrajjestassentään. Jos, siis JOS mie vielä lähen vastaavalle reissulle, niin ainakin kaksi asiaa on muistettava ottaa mukaan: Korvatulpat ja tennarit! Ekat sen vuoksi, että arviolta 30 kpl kolme-kahdeksanvuotiasta lasta saa aikaan suuremman metelin kuin Metallica ja Lordi yhteensä. 

Ja tennarit - no - ymmärrättehän, että 2x3 tuntia korkkareilla lapsilaumassa tanssien ... - onneksi se on taas ohi, vaikka pojantytär on parasta maailmassa.. ja pojanpojat tietenkin myös! Ja pojat.. ja ...”

"Pää, olkapäät, peppu, polvet varpat - polvet varpaat!"

On se sentään hienoa, että on poikienlapsia, ja että saan heidät mukaani halutessani, että olen aina saanut. Vaikka olen halunnut olla heidän kanssaan varsin usein, emme silti roiku toisissamme, poikieni perheet ja minä. Elämme selkeästi erillämme. En ole riippuvainen heidän elämästään sen enempää kuin hekään minusta. Sekin on hienoa.

Ensimmäisenä iltana, kun oltiin menossa nukkumaan, pojantyttö sanoi: On mukavaa, kun meillä on sinut! Ja Tukholmassa, Drottningsgatanilla hän sanoi: Kestän minä sinua kyllä toisenkin illan! Hän on seitsemän ja aloittaa ensiviikolla koulun. Paljonko enempää mummi voi mummin hommissa elämältä toivoa ja odottaa?

Laivamatka oli muutoin varsinainen kulttuurishokki. Kuulimme niin monia kieliä, että en kaikkia edes tunnistanut. Päädyin myös ihmettelemään, miten turhanaikaiset käsitykset minulla on ollut kasvatuksesta. Olin nimittäin arvellut varsin pidättyväisiksi kulttuureja, joissa tyttölapset puetaan kaapuihin ja huiveihin, mutta niin ei ollutkaan. Olin myös luullut, että lämpimistä maista tulevilla ihmisillä on rytmi syntymästään, mutta totesin oman suomalaisen tyttöni pysyvän siinä rinnalla varsin hyvin rytmissä mukana. 

Sain - taas kerran - varmistuksen sille, että "luulo ei ole tiedon väärti"!

Yhtäkkiä vilkas mielikuvitukseni teki tepposensa; Yksi huivia käyttävistä tytöistä oli puettu valkoisiin, mutta hänen hameensa oli vaaleanpunainen. Luulen, että hän oli kymmenen. Hän tanssi ja käveli aivan liian vaikeasti ja minusta näytti, että häneen sattui. Hymy oli urhoollinen ja väkinäinen. Naiset ja vanhemmat tytöt silittivät ja rohkaisivat häntä. Tytön mukana oli suuri sukuseurue, joka ilmiselvästi juhli. Jotakin.

Koru: "Niinku me!"

Olin ja olen pahoillani, että kirjoitan näin. Minuun sattui ja sattuu tätä kirjoittaessakin. Toivon ja uskon hartaasti olevani väärässä. Olin ja olen valtavan onnellinen, kun oma lapsenlapseni tanssi sulokkaasti ja vapautuneesti ja saa turvassa kasvaa naiseksi ja ihmiseksi. Ymmärrän, että en voi elää pojantyttären elämää, mutta vannon suojelevani häntä, henkeen ja vereen.

Poissa ollessani yläkertaan on muuttanut ”muusikko”, joka tervehti paluutani soittamalla ja laulamalla ”etäällä poohjanmaalla, hyyläätty jäärvi oon..” kotikutoisesti – kosketinsoittimella – eiku..eiku..-tyyliin. Naapuriparvekkeella grillataan, kiellosta huolimatta.

Ja koira kimittää ikäväänsä alakerrassa.

Olen kotona taas. Prkl.

Teksti ja kuva: AnnaY