Ei pitäisi näitäkään...

"Minua on aina kiehtonut se, miten ilmaisemme itseämme, kuinka esittäydymme kielen avulla, kuinka puhuttelemme toisia. Identiteetti ja sen tutkiminen ovat kirjoittamisessani aina läsnä: keitä olemme, keitä sanomme olevamme, kuinka sanomme olevamme niitä, joita olemme?”

Sitaatti on runoilija Catharina Gripenbergiltä. 

Sain sen opettajalta palautteen yhteydessä.

Pidän siitä, yritän kirjoittaessani löytää samaa.

Ensimmäinen vuosi on takana. Kaikki oppimistehtävät tehty, yhtä arvosanaa odottelen vielä. Mieli on oudossa tilassa. Mitä nyt? Jatkanko syksyllä aineopintojen parissa, vai tyydynkö käymään vuoden mittaan muutamilla lyhytkursseilla kirjoittamiseen liittyen. Aineopinnot vaikuttavat tähänastisen tiedon mukaan varsin teoreettisilta, minä kaipaan toiminnan ihmisenä kirjoittamista, kirjoittamista ja kirjoittamista ja palautetta teksteistä. Vaikka olen kirjoittajana Proosareissa, kaipaan myös kirjoittamista systemaattisesti opiskelevaa ryhmää johon integroitua. (Olikohan tuo tähän sopiva sana?)

Mieli on oudossa tilassa siksikin, että olen seurannut Alppilan koulun tapahtumien yhteydessä liki tsunamin veroiseksi muodostunutta keskustelua koulujen turvallisuudesta. En ole ottanut, enkä halua ottaa tapahtumiin kantaa puoleen enkä toiseen, enhän tosiasiassa tiedä niistä mitään. Mutta kauhistelen asian tiimoilta julkitullutta tietoa koulumaailmasta. Onko siellä noin kauheata? Oppilailla ja opettajilla? Että käsirysyyn pitää käydä?

Eri-ikäisiä pojanlapsia on koulussa syksyllä kolmin kappalein. Kuinka on heidän kouluissaan? Ovatko he turvassa oppilastovereiltaan ja opettajiltaan? Pitääkö tässä alkaa olla enemmänkin huolissaan kuin jo valmiiksi olen? Kouluampumiset kauhistuttavat ennestään ja nyt tämä kaikki tieto koulujen sisältä?

Bostonin tapahtumat kauhistuttavat. Mihin hittoon tämä kaikki johtaa? Miten tällaiseen tilanteeseen on päädytty? Meillä ja muualla?Jotakin me suuret ikäluokat on selvästi tehty väärin. Mutta mitä? Ja miten se on korjattavissa? Vai onko mitenkään? Missään?

On hampaaton olo. Sellainen, että entistä useammin tulee ajatelleeksi sitä, että onneksi en ole enää nuori. Ja että kahdessa sukupolvessa tehtyjen virheiden korjaamiseen menee varmasti ainakin kaksi, ellei kolme uutta sukupolvea. Joita minä en taida enää nähdä. Onneksi. Tai epäonneksi?

Teksti ja kuvat: AnnaY