”En alvannutkaan..”

Olen varmaan muutamaan kertaan kirjoittanut pojantyttärestäni. Hän on aivan ihana ruskeasilmäinen lapsi ja hänestä on hyvää vauhtia kasvamassa kelpo ihminen. Tänään minusta tuntui melkein häneltä.

Oli lähiopetuspäivä ja kerroin ryhmässä, että olen päässyt yhteen tavoitteistani. Romaanini on valmis. Opiskelutoverit taputtivat käsiään ja sain heiltä tosi paljon kannustavaa ja innostavaa palautetta.

Voiherrajjestassentään miten hieno kokemus. Kotimatkalla itkin junassa. Ilosta!

Kun Ilontyttö oli neljän, hän oli isänsä ja veljiensä kanssa viettämässä luonani jouluaattoa ja A-veli toimi ansiokkaasti joulupukkina.

Meillä on tapana, että kaikki lahjat jaetaan ja vasta sitten jokainen saa avata omansa. Ilontyttö seisoi lahjapinonsa vieressä ja tuijotti sitä silmät ymmyrkäisinä. Hän kääntyi katsomaan ensin isäänsä ja sitten minuun ja sanoi ääni ihmetystä täynnä. ” En alvannutkaan, että olen ollut näin kiltti!”

Minä en osannut lainkaan ”alvata”, että minulla on niin paljon aidosti kannustavia kirjoittajakumppaneita. Opiskelijatoverit ja opettajat. Proosarit ja RunoRinki.  Kansalaisopiston ”Tarinat talteen”-ryhmä ja tietenkin Kasalaiset. Ymmärrän nyt kirjoittajan yhteisöjen merkityksen entistä syvemmin. Ja rima nousee.

Mutta tiedän senkin, että jos putoan, minusta otetaan kiinni ja ystävälliset kädet hidastavat putoamisvauhtia ja nostavat taas uudelleen pystyyn. Potkaisevat persuuksille ja käskevät mennä eteenpäin.

Sitä se tarkoittaa. Kirjoittajakumppanuus. Ja kuuluminen johonkin.

Toinen tukiverkko on ystävät.

He jotka eivät kirjoita, mutta lukevat. He ymmärtävät pahatkin päiväni. Niitäkin kun joskus on. Vaikkei uskois?

Ruusut teille kaikille.

AnnaY