Klassinen kusetus osa 3.

Nyt ne ovat menneet muuttamaan tarjousmaksalaatikonkin! Eikö niille mikään ole enää pyhää?

Kun joulukuussa ruokin koiraystävääni, rasiassa oli neljäsataa grammaa. Kun olis taas tarpeen koiranmuona, rasiassa onkin enää 350 grammaa. (Anteeksi kaikki ostomaksalaatikon ystävät, mutta ruokin sillä vain kylään tulevaa koiraa. Itse en suurin surminkaan suuhuni laittaisi, paitsi tietenkin äärimmäisessä hädässä.)

Maksalaatikon kohtelusta närkästyneenä tarkistin joutessani muutkin valmisruokahyllyt ja huomasin, että suurin osa 400 gramman pakkauksista oli kutistunut kokoon 350. 

Samoin oli käynyt eräälle täytetylle tuorepastalle, jota usein ostan. Kusetus siis jatkuu ja hintojen korotukset ajoitettiin sopivasti alvin noston yhteyteen.

Mutta minun piti kirjoittaa kirjoittamisesta. Siitä, että kieli köyhtyy.

Olen nykyisin käännöskirjoja lukiessani törmännyt jonkun kerran siihen, että kielestä on tullut aivan liian suoraviivaista ja ”oikeakielistä” ja ihmetellyt syytä siihen. Sama ilmiö on ollut jo jonkin aikaa näkyvissä myös kotimaisessa kirjallisuudessa. Kieliopillisuus rules ja mehevät ilmaisut ovat kadonneet. Kirjoitetaan "kirjakieltä!"

Olen kirjoittanut novelleja ja opiskelutehtäviä Officen wordilla ja sen perusasetuksilla. Se on joskus huomautellut punaisella, jos olen kirjoittanut sanan väärin. Kun joudun julkaisemisen vuoksi muuttamaan kaikki tekstini käsikirjoitusformaattiin, kieli muuttuu.

Novellin tai romaanin perustana on aina hyvä tarina oivaltavine käänteineen, mutta mausteena ja jopa värinä on itse kieli. Kirjoittajan ääni!

Käsikirjoitusformaatti huomauttelee sanojen järjestyksestä ja mäkättää kaiken aikaa kieliopista. Käskee lyhentämään niitä ihanan pitkiä virkkeitä joita mieluusti viljelen ilman pilkkuja ja kehottaa röyhkeästi välillä tarkistamaan sopiiko käyttämäni sana kirjoittamani tarinani tyyliin.

Ja niin löysin syyllisen! Epäilen, että Officen käsikirjoitusohjelma saattaa joskus olla syyllinen siihen, että toiset tekstit maistuvat silkalta paperilta eikä niissä ole mitään omintakeista itse tarinan lisäksi.

Ja että hyväkin tarina vesittyy, kun sitä ei väritetä sanajärjestystä muuttamalla ja/tai rajoja auki repimällä.

Jokaisella kirjoittajalla on oma kirjoittajan äänensä. Opiskeluryhmässäni on kuusitoista ja Proosareiden ryhmässä kymmenen erilaista kirjoittajan ääntä. 

Kummassakin ryhmässä on yhteistä se, että annetusta teemasta tai sanasta syntyy täysin erilainen ja erilaiselta maistuva kirjoittajansa mukainen teksti. Miksi ne äänet joskus katoavat ja muuttuvat paperiksi? Miksi ne muuttuvat kieliopillisesti oikein kirjoitetuiksi, mutta kieleltään köyhiksi?

Minulle on sanottu, että minulla on tarinankertojan ääni. Pidän siitä. Ja pidän siitä kiinni, sanoipa käsikirjoitusohjelma asiasta mitä hyvänsä. Kaiken ei todellakaan tarvitse maistua samalta.

Kusetusta täs kohtaa on se, että kone kuvittelee päättävänsä puolestani käytänkö sanaa mie tai minä. Ja kirjoitanko esim, - Ulkona on lumimyrsky, sanoi alakerran mamma. Vai niin, että xx xxx– , alakerran mamma sanoi. Käytän sumeilematta omaa sanajärjestystäni ja päätän itse mikä on soljuvaa kieltä missäkin kohtaa.

- Ai? Sitten kukaan ei julkaise tekstejäni? Vai?

- Eisevväliä, julkaisen itse!

 Teksti ja kuvat: AnnaY