Kuka se taas sanoikaan, että
mielikuvitus on aivan liian yliarvostettu asia?Eräs ystäväni sanoo minulle joskus: "Tuon täytyy olla totta. Sinunkaan mielikuvituksesi ei sentään riitä tuollaiseen tarinaan." Sen uskon. Oikeassa Elämässä tapahtuu paljon enemmän ja mielenkiintoisempia asioita kuin kukaan osaa edes kuvitella. Ja kun ovellani sen enempää kuin vuoteessanikaan ei pitkien pyhien aikaan ollut sen suurempaa tunkua, olen kirjoittanut. Yötä päivää.
Kirjoittaessani olen pohtinut paljon sitä, mistä minun tarinani syntyvät.
Antti Tuuri on sanonut: "Pyrin
käyttämään elämässä saamiani todellisia kokemuksia sillä tavalla, että
lopputuloksena on uusi kokonaisuus, uusi tarina.”
Maailma on täynnä valmiita tarinoita ja tapahtumia ja kirjoittajan tehtävänä on sekoittaa niistä uusi ennen kuulematon juttu. Tarinat voivat olla kuultuja ja nähtyjä, ne voivat olla unta tai totta ja myös omakohtaisia ja itse koettuja.
Maailma on täynnä valmiita tarinoita ja tapahtumia ja kirjoittajan tehtävänä on sekoittaa niistä uusi ennen kuulematon juttu. Tarinat voivat olla kuultuja ja nähtyjä, ne voivat olla unta tai totta ja myös omakohtaisia ja itse koettuja.
Kun Tuula Liina Varikselta kysyttiin, "mikä
kirjoissasi on totta?" Hän vastasi:
"A. Kaikki. B. Ei mikään. C. En tiedä D. Mitä väliä sillä on?" Pidän erityisesti vastauksesta D. Mitä väliä sillä on? Mitä väliä sillä on, minkä on itse kokenut tai mikä on totta. Kaikesta tulee omalla tavallaan totta, kun sen on kirjoittanut. Jos ei tule, kirjoittaja on mennyt metsään. Jos tekstiin ei voi kukaan samaistua, ei edes kirjoittaja itse, on koko homma ollut turhaa. Jos lukija löytää tarinasta itsensä ja pystyy samaistumaan joihinkin tapahtumiin, kirjoittaja on silloin onnistunut.
"A. Kaikki. B. Ei mikään. C. En tiedä D. Mitä väliä sillä on?" Pidän erityisesti vastauksesta D. Mitä väliä sillä on? Mitä väliä sillä on, minkä on itse kokenut tai mikä on totta. Kaikesta tulee omalla tavallaan totta, kun sen on kirjoittanut. Jos ei tule, kirjoittaja on mennyt metsään. Jos tekstiin ei voi kukaan samaistua, ei edes kirjoittaja itse, on koko homma ollut turhaa. Jos lukija löytää tarinasta itsensä ja pystyy samaistumaan joihinkin tapahtumiin, kirjoittaja on silloin onnistunut.
Kirjoittajana joudun painiskelemaan sen kanssa, että muistan
aina kunnioittaa kanssaihmisten yksityisyyttä, jos ja kun ”käytän” heitä ja heidän
kokemuksiaan tarinoissani. Muistutan itseäni siitä, että ihmisistä ja heidän
kokemuksistaan on kirjoitettava aivan uusi tarina, niin kuin Antti Tuuri on
sanonut.Samoin on tehtävä omien kokemusten kanssa ellei satu kirjoittamaan elämänkertaa tai muistelmia. Toki niissäkin korostetaan asioita, jotka koetaan hyvinä ja jätetään kertomatta kaikki se, minkä ei uskota kestävän päivänvaloa.
Sitäkin mietin, että kirjoittaja on tarinoita kerätessään
joskus kuin isäntä kokemassa naapurin katiskaa ja valitsemassa sieltä suurimmat kalat pataansa? Oliko Riikka Ala-Harja väärällä katiskalla kirjoittaessaan syöpälapsesta kirjassaan "Maihinnousu"? Entä Anna Kortelainen, kun hän kirjoitti
kirjansa ”Ei kenenkään maassa”? Kortelainen kirjoitti fiktiivisen romaanin isoisästään
valokuvien ja kirjeiden perusteella? Isoisän jäämistö oli ollut vain laatikollinen
valokuvia, käsikirjoituksia ja nuottiarkkeja.
Elämä on mielenkiintoista, niin oma kuin toistenkin. Monien
ihmisten elämässä on tapahtunut paljon ja tapahtuu edelleen. Senkin vuoksi
tarinoiden aarrearkku on pohjaton. Mutta sen olen huomannut, niin kuin varmaan
moni muukin kirjoittaja, että niistä asioista ja tapahtumista, joissa omat
tunteet ovat olleet vahvimmin mukana, on raskainta kirjoittaa. Mutta sekin saattaa
olla joskus tarpeellista.
Sain ystävättäreltä jo ennen joulua lahjaksi teetä,
vihreänharmaita hieman luotaantyöntävän näköisiä palleroita. Kun sellaisen
laittaa teekannun pohjalle ja kaataa n. 75-80 asteista vettä päälle, pallero
aukeaa ja muodostaa kauniin kukan, jolle viereinen kuva ei valitettavasti tee
oikeutta! Ihmeellistä, eikö vain?
Teksti ja kuvat: AnnaY
Kuinkahan paljon on kirjoittajia, joiden läpimurtoteksti on jäänyt syntymättä siksi kun on syystä tai toisesta halunnut karttaa aiheita, joissa omat tunteet ovat kipeää tekevän vahvasti läsnä. Kevyttä on kevyt kirjoittaa. Kuitenkin "vain sieltä mistä meidät voidaan kaikkein kipeimmin avata, vain sieltä hedelmöimme", on Risto Ahti sanonut.
VastaaPoistaAllekirjoitan myös tuon Risto Ahdin sanomisen, sillä tunnistan sen itsessäni. Varsinkin kirjoittaessani runoja, mutta muussakin toki. Niinkin ajattelen, että kevyttä on kevyt lukea, mutta jättääkö se lukijan mieleen muuta kuin sen hetkisen hymyn.
PoistaToivoisin kykeneväni kirjoittamaan niin, että lukijalle syntyisi kysymyksiä ja löytyisi vastauksia. Siksi varmaan kahlaan proosajakson osatehtävää kirjoittaessani niin syvissä vesissä, että ei edes jalat yllä pohjaan. Se on sitä kipukirjoittamista. Kiitos ajatuksestasi Petriina.
Sekin piti vielä lisäämäni, että olisin mielelläni nähnyt lukijoitteni kommentteja asiaan, sillä ne kiinnostavat. Onhan valtakunnassa käyty aiheesta kiivastakin keskustelua nimenomaan Riikka Ala-Harjan kohdalla.
PoistaUskon, että munkin blogini lukijoissa on ihmisiä, jotka lukevat muutakin kuin blogeja.
Täällä taitaa olla nyt kovin hiljaista.
Olisiko niin että sellainen joka lukee paljon mutta ei itse kirjoita, ei oikein rohkene kommentoida, vaikka ehkä tahtoisikin? Tässä liikutaan luovuuden alueilla, joille astumista moni saattaa - suotta kylläkin - arkailla. Ehkä olen väärässä, ehkä kyse todellakin on vain joulunpyhien jälkeisestä raukeudesta.
PoistaEn ole vielä lukenut Ala-Harjan kirjaa, mutta lehtitietojen perusteella ymmärrän, että hänen läheisensä pahoittivat mielensä. Vaikka yksityinen muuttuu yleiseksi kun siitä kirjoittaa julkisuuteen, eli moni lukijakin on kokenut saman ja saa kirjan tarinasta tukea ja lohtua, silti, kun on nimenomaan lapsen sairaudesta kyse...
Ja saattahan se olla niinkin, että kirjoittamisesta ei ole helppo jutella, varsinkaan, jos sisällä kytee ajatus jonkun oman julkaisemisesta. Mie ajattelen tätä blogimaailmaan omanlaisenaan kirjoittajien yhteisönä, jossa asioista voidaan keskustella myös kirjoittamisen näkökulmasta.
PoistaEn ole minäkään lukenut Ala-Harjan kirjaa, mutta olen seurannut siitä käytyä keskustelua.
Kun lukija on kokenut saman minkä hän lukee toisillekin tapahtuneen, herää niitä kaivattuja kysymyksiä ja voi saada myös vastauksia omiin piikkilankakeriin, niin että ne eivät ihan hallitsemattomasti aukea. Ja satuta uudelleen.
AnnaY, minun mielestäni on helppoa kirjoittaa tuskasta, mutta kuka haluaa lukea? Hauskan ja humoristisen tekstin aikaansaanti on paljon vaikeampaa.
VastaaPoistaTylsän ja itsekeskeisen tekstin muokkaaminen siihen uskoon, että se kiinnostaa lukijan, on suurin haaste tässä blogimaailmassa. Minusta teksti on vähän kuin teepallerosi. Siitä voi muodostua kaunis kukka, tai sitten ei... ei voi etukäteen tietää, kun alkaa kirjoittaa...
Tuskasta on helppo kirjoittaa, mutta ei sellaisesta, jossa omat tunteet ovat olleet mukana. Väitän niin edelleen. Omien mielenkipujen avaaminen ei ole mitenkään helppoa, ainakaan julkaisumielessä. Eikä ainakaan minulle. Sen vuoksi on pakko etäännyttää itsensä tapahtumista ja katsella niitä tosi kaukaa.
PoistaTuskalla on paikkansa. Joskus lukeminen auttaa ymmärtämään myös itseä. Varmaan myös hauskan ja humoristisenkin tekstin kautta. Kiitos ajatuksestasi.
En väitä, että tuskan herättäminen henkiin olisi mukava kokemus, mutta kynä luistaa parhaiten silloin kun sydämeni itkee. On ehkä henkilökohtainen piirre tai ehkä olen syntynyt pessimistiksi...Mieluummin olisin hauska kuin Pedro blogissani, koska saisi
Poistasekä lukijat että itsensä hyvälle tuuleelle kirjoittamalla hauskasti...
Blogissa kirjoittaminen on minulle aivan erilaista kuin sen proosan ja draaman kirjoittaminen niin opiskelun yhteydessä kuin sen oman (huom!) mahdollisen novellikokoelman ja/tai peräti romaanin kirjoittaminen.
PoistaNe ovat olleet nyt enemmän ajankohtaisia kuin blogi, vaikka tämäkin on minulle tärkeä.
Blogi on enemmän ja vähemmän pohdintaa elämän ilmiöistä ja on nyt jäänyt minulta vähemmälle huomiolle. Luen mielelläni silti niin totisia kuin iloisiakin blogeja.
Hei AnnaY.
PoistaErehdyin tänne kirjoittajian palstalle. Itse en osaa kirjoittaa vaan sujuvasti lukea. Lainaan tuosta edellisestä vastauksestasi: "oman(huom) mahdollisen.....".
Minä todella odotan lukunautintoa. Ethän voi innokasta ihailijaasi pettää sanomalla, että mahdollisen? Odottanut jo monta vuotta.
Hyvää uutta vuotta Sinulle toivottaa ikuinen nimetön anonyymi K.
Ihminen ei ole yksinäinen saareke, joten vaikka kirjoittaisikin itsestään ja omista kokemuksistaan, väkisin siinä vetää mukaan myös muita. Tai ainakin muut voivat luulla kirjoittajan niin tehneen. Erään näytelmäntekijän sukulainen, joka ei ollut edes nähnyt näytelmää, suuttui kun oli lehtitietojen perusteella päätellyt näytelmässä kerrottavan hänen perheestään. Toinen sukulainen arveli tyttärensä olevankin just samanlainen hepsankeikka millainen näytelmässäkin oli. Kirjoittaja ei ollut ko. henkilöä luodessaan edes muistanut kyseistä tytärtä, vaan oli käyttänyt oman persoonansa eri puolia sekä hepsankeikkaan että näytelmän toiseen, radikaaliin nuoreen naiseen. "Minä olen ne kaikki enkä kuitenkaan kukaan", kirjoittajan lienee kuitenkin turha yrittää selittää henkilöistään sellaiselle, jonka mielestä häntä tai hänen läheisiään on käytetty esikuvina.
VastaaPoistaKirjoittaja joutuu panemana itsensä alttiiksi eri tavalla kuin esim. kuvataiteilija, säveltäjä jne. Päiväkirjassa voi rajata esimerkiksi aviomiehensä pois kokonaan kuten Anais Nin on tehnyt. Silti tarkkaavainen lukija saattaa rivien väleistä tulkita jotain kirjoittajan yksityiselämästäkin. Tämä kaikki tuli mieleeni Ala-Harjan tapausta ajatellessani.
Minulle kirjoittajana melkein suurin haaste on tuo mitä Antti Tuuri on sanonut ja mielenkiintoisin Tuula-Liina Variksen luokittelu.
PoistaKirjoittajat tavoittelevat sitä, että ihmiset voivat samaistua tekstiin ja tunnistaa jonkun loukon itsestään. Toisaalta he joutuvat varomaan, että kukaan ei tunnista itseään. Se on täs hommassa melkeinpä haastavinta.
Outona ilmiönä pidän kyllä sitä, että kun kirjoitan, ihmisiä alkaa tunkea mukaan tekstiin, vaikka en ketään yksittäistä ihmistä kirjoittaessani edes ajattele. Se on varmaan se muisti, ihmisen mielikuvapankki, joka on alitajuisesti säilönyt tarinoita ja tapahtumia vastaisen varalle.
Mielikuvitusta lieneen sitten se, että osaa yhdistellä sitä kaikkea. Vai olisiko se pelkkää kirjoittamisen tekniikkaa? Mene tiedä!
Olen täs miettinyt, että olisin sangen huono kirjoittamaan elämänkertaa, sillä jos istun tuoliin ja päätän kirjoittaa jostakin tuntemastani persoonasta, tämä karkaa heti käsistä. Olen kokeillut.
Kiitos pohdinnasta Milena ja Petriina.
Se piti vielä lisäämäni, että ainahan toki maailmasta löytyy ihmisiä, jotka ovat niin viisaita, että lukevat rivien välistä. Tarkoitan tuota kirjoittajan oman elämän tulkintaa, josta Petriina mainitset.
PoistaTulkinta on mielestäni turhaa ajanhukkaa. Olen vankasti sitä mieltä, että lukijan kannattaa keskittyä itse tarinaan. Se antaa taatusti enemmän, jos kirja on muuten lukemisen arvoinen.
Ei kannata pohtia sitä, kuka tarinan henkilöistä mahtaakaan olla kirjoittaja itse, sillä kirjoittaja on Kaikki ja Ei Kukaan.
Kohta E. on ikioma lisäykseni T-L. Variksen listaan.
E. Eisevväliä!!
Niinhän se on, että ei sen ole väliä, mikä on kirjoittajaa itseään, mikä muualta mukaan tullutta, tärkeintä että syntyy teksti johon on itse tyytyväinen ja josta lukija nauttii.
PoistaOlen itsekin kokenut saman, että kirjoittamaan ryhtyessään ei tiedä, mistä itsensä löytää, keitä tarinaan tulee mukaan jne. ja siinä kirjoittamisen viehätys piileekin, seikkailussa!
Lukematta Ala-Harjan kirjaa arvelen, että olisiko hän ottanut sisarensa perheestä ainoastaan lapsen sairauden, jota moni muukin lapsi ja aikuinen sairastaa, mutta ulkoiset olosuhteet olisivat hänen itse sepittämiään. Samoin lapsen tuntemukset, joita hän ei ole voinut tarkalleen tietää, koska toisen pään sisälle emme pääse, vaan tuntemukset kirjoittajan on luotava omasta tunnemaailmastaan. Lapsen vanhemmille sekin että juuri heidän lapsensa sairaus on nostettu esille, on tuossa tilanteessa ymmärrettävästi arka paikka. No, täytyypä lukea kirja ja jatkaa pohdintoja sitten.
Kiitos Petriina pohdinnoistasi. Luen kirjan myös, jahkas on aikaa. Nyt on paneuduttava Elämänkaari-ajatteluun ja kirjoitettava jonkun läheisen ihmisen tiivistetty elämäntarina ennakkotehtävänä elämänkertakirjoittamisen opintojaksolle. Mielenkiintoista.
Poista