346-sana on ”Huomenna hän tulee”

Samuel Beckett kirjoitti näytelmänsä, Huomenna hän tulee, hyvin lyhyessä ajassa. Hän aloitti kirjoittamisen 9. päivä lokakuuta -48 ja sai sen valmiiksi 29.1.1949. Näytelmäkäsikirjoituksen jälkisanoissa kerrotaan, että Beckett oli ryhtynyt kirjoittamaan sitä joutoaikoinaan, odottaessaan proosateoksistaan vastauksia kustantajilta.

Ensimmäinen tutustumiseni näytelmään tapahtui opiskeluaikoina pohjoisessa. Meillä oli aivan uskomattoman hieno äidinkielen opettaja, joka perusti näytelmäkerhoja opiskelijoille ja ohjasi niitä omalla ajallaan. 

Luimme kerhossa mm. tämän näytelmän. Ja luettavakseni osui Estragonin rooli, mikä oli sangen sopivaa, sillä Estragonin tapaan olen usein hyvin huolissani jaloistani ja kengistäni.

Eri ikäisenä näytelmää katsoessani, se on avautunut minulle eri tavalla. Nyt teksti lävähti päin kasvoja keskeisen teemansa, odottamisen, kautta. Näytelmän päähenkilöt odottavat jotakin tulevaksi. He odottavat ihmistä, Godot´a, joka lähettää kuitenkin pojan kertomaan, että tulee vasta huomenna. Eikä sitä huomista tule, sillä jokainen päivä alkaa aina alusta ja joka kerta poika tulee tuomaan viestinsä kaveruksille ensimmäistä kertaa.

Kun minulla nyt kerta kaikkiaan näyttää olevan tapana tulkita teatteria omalla omalaatuisella tavallani, löysin lukemastani paljon yhtymäkohtia itseeni, muihin ihmisiin ja jopa siihen, miten ihmiset joskus suhtautuvat ajan ilmiöihin. Me odotetaan. Jo juutalaiset odottivat. He odottivat Messiasta, joka tulee ja pelastaa, nostaa, kantaa ja armahtaa. Siunaa saaliit moninkertaiseksi, tekee vedestä viiniä ja jopa tekee hetkeksi melkein taivaan maan päälle.

Näytelmässä ei ole oskaan selvinnyt, ainakaan minulle, kuka Godot on, mikä hänen tehtävänsä olisi, mitä hän toisi tullessaan tai mikä hänen sanomansa olisi. Pelastaisiko Godot kurjissa olosuhteissa elävät kumppanukset? Antaisiko hän heille rahaa, jotta heidän ei tarvitsisi elää pelkillä nauriilla ja sattumoisin löytyvillä porkkanoilla? Pelastaisiko Godot peräti koko maailman?

Näytelmäkäsikirjoituksen jälkipuheessa kerrotaan, että Beckett itse ei koskaan antanut selitystä siihen, kuka oli Godot tai ketä näytelmän ihmiset edustivat ja näytelmän onkin nähty kertovan jopa Natsi-Saksan ajoista. Sen on joskus tulkittu kuvaavan Jeesusta ja kahta ryöväriä ristillä tai Englannin miehittämää Irlantia. 

Jälkisanoissa sanotaan myös, että Beckett ei tarkoittanutkaan näytelmää miksikään syvälliseksi ja selityksiä kaipaavaksi teokseksi. Sen vuoksi ajattelen, että minulla on lupa linkittää se omalla tavallani elämismaailmoihin ja todeta, että me nykyihmisetkin odotetaan ja että jokainen odottaa omaa Godot´a. Aika monelle Godot saattaa olla lottovoitto, yksinäisille naisille ja miehille se voi olla elämänkumppani ja jollekin se saattaa olla tulevaisuus, joka juoksee edellä karkuun kuin näytelmän Lucky, joka on saanut taakakseen Pozzon, öykkärin. Sillä Pozzo on meissä itsessämme asuva vaatimus, joka piiskaa meitä ihmisiä yhä kovempaan vauhtiin, juoksemaan yhä kovemmin ja tanssimaan nopeammin ja iloisemmin, jopa kärsimyksistä piittaamatta.

Ja kuinka moni meistä ihmistä odottaakaan, että joku tulee ja pelastaa. Ottaa mukaansa ja vie pois. Johonkin parempaan.

Mutta Godot ei koskaan tule, vaan siirtää paluunsa aina huomiseen, eikä sitäkään tule. Jokainen päivä toistuu eilisen kaltaisena, eivätkä näytelmän Vladimir ja Estragon sen enempää kuin tosielämän odottajatkaan lähde itse muuttamaan olosuhteitaan, vaan jäävät omille tunkioilleen Godot`a odottamaan.

Kun Lucky lakkaa itkemästä, Pozzo toteaa haaveellisesti, että ”Kyyneleiden määrä maailmassa on vakio. Jokaista kohden joka alkaa jossakin itkeä jossain muualla joku toinen lakkaa itkemästä.” Se on hienosti sanottu. Ja toinen ajatus joka kolahti kunnolla, on laitettu Estragonin suuhun, kun hän toteaa, että ”kaikki me synnymme hulluina. Jotkut jäävätkin sellaisiksi.” Voi herrajjestas miten mielenkiintoista!

Teksti: AnnaY

Kuvat: HH