312 –sana on Nolojen tilanteiden nainen

Yle/Elävä arkisto

Jokaiselle – väitän että aivan jokaiselle - sattuu elämän varrella tilanteita, joissa sanoo aivan vääriä asioita. Tällaiselle suulaalle niitä sattuu väleen enemmän kuin laki sallisikaan yhden ihmisen osalle, sillä suklaa on aina virvoittanut mieltäni ja kirvoittanut kieltäni. Se on myös auttanut ahdingossa ja tuottanut mitä suurinta iloa moneen otteeseen elämässä. 

Ensimmäinen selkeä suklaamuistoni on apteekista ostettu Jekovit-suklaa, joka oli D-vitaminoitua ja jota sai vain palan kerrallaan. Valkoinen oli parempaa, mutta sitä sai vain sisareni. Minä jouduin tyytymään ruskeaan, joka oli karvasta ja katkeraa niin suulle kuin sydämellekin. Olin siskolle kateellinen.

Kun poikamiesenomme vierailivat jouluna, pääsiäisenä ja kesälomillaan luonamme, oli heillä usein tuliaisina suklaata levytolkulla. Muistan Suuret Siniset suklaalevyt, joista taitettiin rivi kerrallaan. Ruskea väri herätti kyllä ensi alkuun epäilykseni siitä, että taas on osanani ruskeankarvas Jekovitin tapainen tarjoomus. Katselin pitkään saamaani palariviä ennen kuin rohkaistuin maistamaan. Ja ihan ensimmäisestä palasesta oli myyty. Muistan myös suomalaisten suklaatehtaiden markkinoille lanseeraamat pienet levyt, jotka hintansa puolesta sopivat lapsuuteni herkuksi. Äidin harvoin tuomat tuliaiset kauppareissulta olivat pikkulevyjä. Toki hän olisi niitä enemmänkin ostanut, rahaa vain ei ollut sellaiseen turhuuteen.

Kaakao oli herkkujen herkku. Parhaat kaakaokokemukset muistan - yllättäen – Pesiön kansakoulun asuntolasta, joissa jouduin pitkien koulumatkojen vuoksi viikot viettämään. Saimme joskus, tosi harvoin kylläkin, maitoon keitettyä kuumaa kaakaota ja voilla voideltua näkkileipää niin aamiaiseksi kuin iltapalaksi. Se oli todella hyvää ja sokerista, harvinaista herkkua minulle.

Pääsiäismunat sulivat kerran auringonpaisteessa. Äiti oli kasvattanut rairuohoa ja laittoi tipujen sekaan värikkäitä suklaamunia. Asetelma oli kamarin pöydällä koko pääsiäisen ajan. Aurinko kuumensi sitä myös pääsiäispäivänä monta tuntia, sillä vasta illansuussa saimme luvan maistaa munia. Kun yritimme siskon kanssa raapia värikästä kuorta irti, koko herkku hajosi kädessä täytteineen päivineen ja jouduimme lopulta nuolemaan suklaan sormistamme ja kääreestään. Makutäyttymyksen odotus kääntyi lopulta karvaaksi pettymykseksi, sillä suklaa maistui jotenkin eltaantuneen esanssiselta. Monen päivän oleilu auringossa ei tehnyt herkulle hyvää.

Olen julistautunut suklistiksi! Olen suklaariippuvainen. Kun minulla on sydänsuruja, Suuri Sininen auttaa toipumaan. Kun ikävöin, Suuri Sininen helpottaa kummasti – ainakin hetken! Kun koen olevani aivan yksin maailmassa, muistan yht´äkkiä, että onhan minulla ystävä ja kipaisen kadun yli hakemaan luokseni Suuren Sinisen, jota ihmisen ikävässäni suutelen. 

Olen matkannut maailmalla ja maistellut suklaita siellä sun täällä, mutta palannut aina vanhan ystäväni seuraan. Maailman suklaat ovat hyviä, ei niissä mitään vikaa ole. Uskollisuus ja rakkaus, jota ikuisesti tunnen Suurta Sinistä kohtaan, on kuitenkin kannatellut minut läpi elämän tuulten ja tuiskujen. Levyt ovat olleet laastaria haavoihin, suklaanapit ovat korvanneet kipupillerit ja toimineet myös unilääkkeenä.

Jaa … se nolo tilanne?
Kirjoittajaryhmässä piti kirjoittaa runo aiheesta Himo. Uudelleenkoulutin vanhan suklaasta kertovan blogini runoksi. Onneksi luin sen täyterunona tunnin lopuksi, sillä arvelin – aivan oikein – että se ei olisi ansainnut paikkaansa antologiassa eikä sen ollut syytä jäädä aikakirjoihin. Julkaisen sen tähän lopuksi kuitenkin. Olkoon se varottava esimerkki siitä mitä ei sovi kirjoittaa tai ainakaan kannata lukea ääneen hienostuneiden ja eteerisesti ajattelevien kanssarunoilijoiden killassa!

Himo

Minä himoitsen - minä himoitsen, olen himon ammattilainen.

Minun himoni kohdistuu sellaiseen liki - kaksikymmentäsenttiseen

aika pitkään kovaan ja kapeaan.

(Löytyy muotoa littanaa pulskempaa - on pyöreetä kantikasta

on mustaa ruskeaa valkoista - ai ai – ne kiihottaa ihmislasta!)

Tavanomaiset – keskinkertaiset jätin äkkiä huomiotta,

löysin uuden ja tartuin pidempään liki - kolmekymmentäsenttiseen

täysin kolmikanttiseen - upeaan.

Kotimaisista suosiolla kait sillä hetkellä luopua taisin.

Oman uskollisuuteni hinnalla ulkomaalaista vain himoaisin.

Jätän kaiken ja mukaansa lähden!

Ei itsestään selvää lie rakkaus, vaikka omani löytyneen luulin?

Taas uudesta kohteesta lehdestä luin ja äkkiä pusakan päälleni puin.

Lähdin kadulle mainoksen tähden!

Ah autuutta, ah autuutta vai? Minä suuhuni kymmensenttisen sain!

Maistoin varovasti jo pihassa - löytyi valttina ässä sen hihassa!

Oli ensin se kova ja napakka, mutta pehmeni sitten - lopussa.

Kivan suolaisen jätti se jälkimaun - hyvin palkitsi iltaisen kaverihaun!

(On mausteena chili tai salmiakki, pähkinää vaniljaa mansikoita

on täytettä päällyste kuorrutetta varsin monipuolinen valikoima!)

Olen suklisti - tässä sen tunnustan ja suklistineuvoston perustan.

Kerho avoin on kaikille naisille, jotka suklaata hamuaa kielelle

- minä suklaalle kaikkeni annan!

Tekee suklaa juhlan se surun voittaa, 

se särkyneen sydämen kuntoon hoitaa!

Ja kun seuraavan patukan suuhuni heitän, 
sille maitokahvia seuraksi keitän ja

- vastuuni aatteesta kannan!

Teksti ja suklaakuvat: AnnaY
Vanha kuva Ylen Elävästä arkistosta

311-sana Eikä siinä hyvin käynyt, kenellekään!

Eilisiltainen kulttuurikokemus, ooppera Pelleas ja Melisande, poikkesi tavanomaisesta niin esillepanossaan kuin muussakin perinteiseen oopperaan kuuluvassa touhussa. Musiikki oli Claude Depussyn heleän ilmavista tuokioista koostuvaa soljuvaa ja jopa kevään kepeätä konsertointia. Esityksestä puuttui pönötys ja mahtipontisuus. Aariat eivät olleet pitkiä ja meluisia vaan esityksessä oli paljon lyhyitä avoimeksi jääviä kysymyksiä. 

Musiikki ja esityksen verkkaisuus rakensivat arvoituksellista satua, jota täydensi vinosuunnikkaaksi rajattu ja rakennettu näyttämö. Itse tarina kertoi – niin kuin useimmat oopperat – naisten ja miesten välisistä suhteista. Arkisesta rakkaudesta ja sitoutumisesta väärään ihmiseen ja sadusta ”sen oikean” kanssa.

Melisanden tarina kertoo siitä, kuinka naiset rikottuina lähtevät pelastajansa mukaan. Melisandelle on tehty pahaa, hän pelkää jopa miehen kosketusta. Mies ei tunkeile vaan pitää etäisyyttä ja Melisande alkaa luottaa häneen, menee naimisiin ja on kohta raskaana. Melisande on kuitenkin nuori, eikä tunne olevansa miehensa rinnalla oikealla paikallaan. Arjen turvallisuus ei riitä koko elämäksi, puoliso on keski-ikäinen ja harmaantunut. Kun estradille astuu aviomiehen veli, romanttinen ja keveä nuori Pelleas, Melisande on mennyttä naista. Ja nuoret rakastuvat. Eikä siinä lopulta hyvin käy. Kenellekään.  

Näyttämön tapahtumat etenivät viipyillen ja viivästellen. Esirippua nostettiin ja laskettiin näytösten keskellä ja niin tiuhaa tahtia, että alkuun se jopa ärsytti. Näyttämölle muodostui vuoroon kauniita ja vuoroon rujoja kuvia. Olo tuntui samalta kuin ennen vanhaan diakuvia katsellessa. Kuvien vaihtuessa orkesterimontussakin odotettiin. Musiikissa oli tauko väliverhon ollessa kiinni. Haukottelin ja minua pitkästytti hieman.

Yht´äkkiä tajusin! Elämäähän tämä kaikki kuvaa. Elämää, joka koostuu tuokioista joiden välillä on vain odotettava, kun muutakaan ei voi tehdä. Ei voi poistua oman elämänsä näyttämöltä niiksi hetkiksi, kun mitään ei tapahdu. On odotettava seuraavaa tuokiota. On maltettava odottaa musiikin jatkumista, vaikka kuinka tuntuisi olevan tarpeen kiiruhtaa. Pitäisi malttaa, vaikka odottavan aika tuntuu usein aivan liian pitkältä.

Toinen, outo ja hämmentävä ajatuksenpoikanen syntyi oopperan toisen osion alussa. Eikö elämässä pelästyneen autakaan asettua elämään arkisen ja turvallisen kanssa? Kannattaako kovin erilaisten edes suunnitella yhteistä arkea? Satu Melisandesta kysyy, täydentävätkö vastakohdat sittenkään toisiaan?

Äkkiseltään sitä ajattelisi, että hauraalle ja pelästyneelle paras paikka on se kaikkein turvallisin tila. Melisanden tarina vihjasi kuitenkin, että niin ei aina ole. Keijut kuuluvatkin keijujen maailmaan ja toisilleen, eivät he kuulu peikoille. Saman kertoo myös minulle hyvin rakas laulu: Päivänsäde ja Menninkäinen.

Voisiko se ollakin niin, että vilpittömät, lapsekkaat ja lapsenuskoiset hakeutuvat vahvojen suojiin, mutta kärsivät lopun ikänsä kaipauksesta johonkin pois. Toisenlaiseen elämään. Sellaiseen, jossa hauraat polttavat yhdessä siipensä ja arki repii heidät lopulta riekaleiksi. He tulevat silti onnellisiksi, omilla tavoillaan. Kruunaako yhteinen pelko ja kärsimys heidän rakkautensa. Sitäkö se onkin, tunne sielunkumppanuudesta?

Voi herrajjestas sentään tätä ihmisen osaa. Tätä tuokiosta toiseen odottelua. Elämän palapelin kokoamista. Miten ihmeessä siitä kuitenkin lopulta onnistuu kokoamaan täydellisen kuvan? Tai oikeastaan, eihän niin edes voi tehdä.

Yhdellä työtoverilla oli työhuoneen seinällä alustaansa liimattu palapeli, jossa oli taivasta, merta ja hiekkaa. Vene ja Aku Ankka. Taulun keskeltä puuttui yksi pala juuri hiekan ja veden rajalta. Pala oli kadonnut taulua kootessa. Häntä harmitti se kovasti. Minä olisin halunnut taulun itselleni juuri sen puuttuvan palan takia, sillä epätäydellisyys on kiehtonut minua aina. Keskeneräinen kun itsekin olen.

AnnaY

Kuvat: sirpaleet AY, muut kuvat HH

309-sana Junien vika se ei ainakaan ole!

Radanrakentajia-53

Olen junamatkailija. Henkeen ja vereen! Rakkauteni rautateihin perustuu siihen, että olen syntynyt ”kiskojen väliin”, sillä isäni rakensi rautateitä. Radanrakentajia olivat molemmat pappani. Enot, sedät ja poikasteni isä olivat radanrakentajia. Itse aloitin toimistohommat lähettinä Kauliranta-Kolari rataosuudella ja olin työssä myös rataverkon sähköistyksen alkuaikoina välillä Helsinki -Tampere.

Synnyin rataosalla Orivesi – Haapajärvi. Kasvoin pitkin rakennettavien rataosuuksien varsia. Aloitin kansakoulun Kontiomäki-Taivalkoski rataosuutta rakennettaessa ja muutin koulusta kouluun rakennustyön edetessä.

Orivesi – Pihtipudas-Alvajärvi/Lehtoperä – Kiuruvesi/Pesiö/Sirkkala/Vierteentalo – Taivalkoski kirkonkylä/Kurtti, Turtola – Pello – Maaselkä – Pello – Juankoski.

Jänniä muistikuvia nousee mieleen. Pihtiputaalla syntyi sisareni ja kun menimme isän kanssa äitiä ja siskoa katsomaan, isä katkoi sairaalan pihapensaista valkoisia sireeninoksia, jotka vietiin äidille sairaalahuoneeseen. Voi kuinka minua hävetti! Siskon naama oli aivan punainen. Äidin hiekanvaaleat hiukset levisivät tyynylle. Olin jotenkin kateellinen siskolle?

Lehtoperässä asuimme samassa parakkikylässä isovanhempien, enojen ja setien kanssa. Äidin isällä oli valtava vanhapoikakaktus, joka vietiin kesäksi ulos. Naapurin likkalapsi satutti siihen jalkansa ja kauhukseni kaktus aiottiin kostoksi tappaa. Pappa vei onneksi aarteemme äkkiä sisälle ja se jäi henkiin. Me oltiin varoitettu tyttöä menemästä liian lähelle kukkaa. Hän ei uskonut vaan uhitteli!

Enon kanssa Sirkkalan rappusilla-53

Sain enolta elokuussa 5-vuotislahjaksi torven, jota ennätin soittaa yhden kerran. Torvesta lähti hyvin inhimillinen ääni, kuin lapsen parkaisu. Äänen kuullessaan äiti syöksyi oitis pihalle katsomaan kenelle lapsista oli käymässä kehnosti. Kun hän ymmärsi, että ääni tuli torvesta, hän nappasi sen minulta ja katkaisi kahtia säikähdyksissään! Se oli höyryveturien aikaa.

Kävimme pumppuresinalla Ristijärvellä serkkutytön ristiäisissä. Mukana oli kuusi aikuista ja neljä lasta. Söin juhlissa elämäni ensimmäisen kerran hedelmillä koristeltua täytekakkua. Hedelmäpalaset oli liimattu kakun päälle jollakin oudon makealla ja limaisella hyytelöllä. Kysyin hiljaa äidiltä, oliko minun pakko syödä kaikki mitä olin lautaselleni ottanut. 

Enon kanssa Vierteen pihassa -55

Äidin mielestä minun täytyi, koska olin ollut ahne. Kakku oli päältä kaunis ja se oli ensimmäinen kerta, kun silmäni minut harhaan johtivat. En ottanut opikseni, sillä se kerta ei suinkaan ollut viimeinen! Vieläkin silmiini uskon, vaikka en aina ymmärrä miksi.

Tonttu Tippeli Sirkkalan pihassa!

Pesiön koulussa harjoittelin Tonttu Tippeliä opettajan keittiössä. Esiintyminen ei onnistunut, sillä hirvittävä ramppikuume ajoi minut ulos estradilta. Kolmesti! En päässyt alkulausetta pidemmälle. Ei auttanut äidin ei opettajan  suostuttelut, kun pieni ja paksu harmaisiin villahousuihin ja punaiseen jumpperiin puettu likkalapsi huusi täyttä kurkkua harmaissa huopatossuissaan ”Ma olen Tonttu Tippeli ja haluan heti täältä pois!” Yleisöllä oli hauskaa, minulla ei. Vieläkin muistan sen nöyryytyksen.

Kurtin järvessä opin uimaan. Ja talvella hiihdin koulusta kotiin järven yli. Se oikaisi matkaa. Siihen aikaan uskoin suojelusenkeleihin ja pidin aina varmuuden vuoksi oikeata kättä olkapääni tasalla – käsi oli enkelin kädessä. Pelotti vähemmän kylän koiratkin, jotka aina olivat pakoon juoksijaa saattamassa. Ajokoiran haalistuneet hampaanjäljet vasemmassa pakarassa muistuttavat vieläkin ”ajolähdoistä”. Kun muutimme kylän keskustaan Lindströmin vintille, koulumatka lyheni kahteen kilometriin. Se helpotti. Koirat silti jatkoivat...

Yhtenä talvi-iltana Osulan pihassa sain elämäni ensimmäisen suukon. Se osui poskeen ja löylytin kyllä sen antajan Lindströmin Matin aivan perinpohjin. Saattaapa muistaa saamansa vieläkin. Olin kahdeksan! Toisen suukkoni sain Turtolassa keväisellä kouluretkellä. Virtasen Esa suikkasi suutaan jonnekin posken tietämille ja hänen nenänsä osui silmälasini linssiin. Vaalin Esan nenänjälkeä niin kauan, että lasini alkoivat olla liian sameat nähdäkseni niillä. Putsasin linssit lopulta kaihoa tuntien. Se oli ensirakkautta, olin kolmentoista. Esa oli pitkä ja hoikka, tosi komea. Sieltäköhän juontaa ihastukseni hoikanharmaisiin?

Sinivalkoiset kiskobussit - Lättähatut - olivat ilmestyneet jo raiteille, kun asuimme pohjoisessa. Virtasen Esaa salaa ihailin hänet kylillä nähdessäni. Pellossa aloitin työelämän, ajauduin kohta naimisiin ja siellä syntyi esikoiseni, sydämeni lapsi. Kuopukseni syntyi Juankoskella. Hän asettui sydämeni toiseen kammioon ikuisiksi ajoiksi.

Rakkauteni ja suhteeni rautateihin ja junamatkailuun on ollut elämäni pysyvin suhde. Minulla ei ole edes ajokorttia, sillä olen aina ollut julkisen liikenteen käyttäjä. Osa aikuisuuden lomamatkoista on sujunut kiskoilla, sillä 90-luvulla reilasin pitkin Eurooppaa pariin kertaan ja kiersin myös Englannissa. Lapsena matkustin junalla pitkin kotimaata. Muistan sekaleipäeväät ja maitopullot ja sen, että hetikohta kun joku matkustajista oli eväspaperia rapisuttanut, koko junavaunullinen ihmisiä oli syömispuuhassa.

Nykyisin olen varsin innoissani eläkeläisen alennuksista. Ajatella, että teatterimatka Tampereelle maksaa juna- ja teaterilippuineen ja väliaikaviineineen yhteensä vain n. 50 euroa ja sillä sai sentään katsottavakseen yhden koskettavimmista esityksistä ikinä: Sudentanssin!

Jaa suudelmat? Niitä on sadellut pitkin elämän matkaa, milloin Juudaksilta milloin aidoilta ihmisiltä. Sammakoitakin olen väleen sitkeästi pussaillut, mutta aina ne ovat sammakkoina pysyneet. Ja jotkut prinsseiltä alkuun vaikuttaneet ovat sammakoiksi osoittautuneet. Lieneekö siinä suudelmilla syynsä? Junien vika se ei ainakaan ole!

AnnaY

Kuvat Äidin albumista.

306-sana on Sanat sanotaan-valat vannotaan-missä ruusut

Kirjoitin pari vuotta sitten blogiini postauksen omanlaisestaan ”Auervaarasta”. Sellaisesta lievemmästä ilmiöstä, joka ilmestyi ystävättäreni Maijan reviirille. Mies piti itseään varsin erinomaisena lahjana naisille, eikä alkuunkaan ymmärtänyt miksi hänet hyljättiin. Veitikka ei ihan perinteiseen Auervaarojen kastiin sentään sijoittunut, vaikka useampaa naista kerrallaan pyörittikin. Hän ei ollut naisilta vailla rahaa, mutta mieluusti antoi naisen maksaa kaiken mahdollisen yhteisillä reissuilla. Samoin hän toimi kun tuli vierailulle Maijan kotiin – ei ruusun ruusua tuonut koskaan tullessaan.

Yle/Elävä arkisto

Suomen ehkä tunnetuin naisia petkuttanut veijari aloitti naisten huijaamisen 1930-luvulla. Mies oli alun perin tavanomainen Jansson, mutta hän halusi nimeensä hiukan loistokkuutta. Miehestä tuli Ruben Oskar Auervaara. Ruben oli taitava luomaan ruusuisia unelmia ja hän sai naiset luottamaan itseensä. 

Hän etsi sen ajan tapaan lehti-ilmoituksilla varakkaita, yksinäisiä ja hieman eristyneitäkin naisia ja hurmaavan persoonansa avulla sai heidät helposti pauloihinsa. Mies jätti jälkeensä rahattomaksi kynittyjä naisia ja särkyneitä sydämiä ja hänen sukunimensä jäi historiaan.  Luonnehdintaa auervaara alettiin käyttää huijarista jonka petos kohdistui nimenomaan naisiin.

Tyypillistä Ruben Oskarille oli, että hän esiintyi milloin minkinlaisena johtajana. Hän kertoi olevansa hyvin koulutettu ja työskentelevänsä varsin korkeissa tehtävissä. Hänen yksi ”lempiammattinsa” oli kartanossa yksin asuva lentäjä ja hän esiintyi kuvissa ammattikunnan virkapuvussa. Ei ihme että jopa akateemisesti koulutetut naiset hurmaantuivat tähän ilmojen sankariin. Ruben rukkaa ei kuitenkaan kaikissa piireissä lopulta ymmärretty. Hänet tuomittiin vankeuteen 20 naisen huijaamisesta ja hän oli vankilassa yhteensä 26 vuotta. Viimeisen kerran kiinni jäätyään hän löytyi kuolleena sellistään. Hänen kuolemastaan on esitetty erilaisia spekulaatioita ja puhuttu jopa ”lavastetusta itsemurhasta”.

Yle/Elävä arkisto

Pertti Ylermi Lindgren sen sijaan kaatoi naisia ja tyhjensi heidän pankkitilejään 60 ja 70-luvulla. Hän julkaisi muistelmansa, joiden mukaan 76 naista oli rakastunut häneen niin perinjuurin, että olivat menneet hänen kanssaan peräti kihloihin. Hänkin istui muutamaan otteeseen myös vankilassa petostensa vuoksi, mutta paransi (vissiin?) tapansa myöhemmin ja toimi mm. dementiahoitajana ruotsalaisessa dementiakodissa. Hänestä yritettiin leipoa myös iskelmälaulajaa. Menestys ei kuitenkaan päätä huimannut, häneltä kun puuttui tehtävässä niin tarpeellinen laulutaito.

Mieluisin ”rooli” Pertti Ylermille oli aatelisen esittäminen. Hän sai tai otti käyttöönsä lempinimen Kreivi. Hän oli ollut sotalapsena hoidossa eräässä aateliskartanossa ja oppinut siellä miten Kreivit käyttäytyvät ja puhuvat.

Amorin pojat – sumutusta tositarkoituksella. Ylen Elävän arkiston/Sirpa Jegorovin mukaan ”Samankaltaisia keinoja ovat käyttäneet monet muutkin Auervaaran jalanjäljillä kulkeneet huijarit. Yhteistä heille on ollut suunnitelmallinen naisten huijaaminen, jonka tavoitteena on ollut vain ja ainoastaan taloudellinen hyöty. Rakkautta ei saanut sekoittaa mukaan, totesi kreivinäkin 60-luvulla esiintynyt ja sittemmin parannuksen tehnyt Pertti Ylermi Lindgren. Monelle huijarille tyypillistä olikin tunnekylmyys uhriaan kohtaan, vaikka he toista naisille vannoivatkin. Ystävyyttä, rakkautta, elämänkumppanuutta ja jopa avioliittoa oli luvassa, kunhan ensin oli raha-asiat hoidettu. Tämän jälkeen miehistä ei näkynyt jälkeäkään.

Uhreille petos merkitsi suurta tuskaa ja suunnatonta häpeää. Joillekin se myös merkitsi kirjaimellisesti elämän loppua. Juuri häpeän pelko onkin saanut monet uhreista vaikenemaan ja salamaan surunsa. Kaikki eivät ole siihen kuitenkaan alistuneet vaan ovat tuoneet kohtalonsa julki.”

Uusin Auervaara on Salon seudulla Varsinais-Suomen alueella operoinut naimisissaoleva sankari, jolla oli samanaikaisesti useita suhteita meneillään. Hän sai huijattua naisilta muutamassa vuodessa  340000 euroa!!??

Mies oli löytänyt ainakin osan naisistaan netin kontaktipalstoilta. Mikäs sen helpompaa, halvempaa, sujuvampaa ja nykyaikaisempaa, kuin illanhämyssä vaimokullan peitellessä perheen tulevaisuudentoivoja yöpuulle, isukki haahuilee kontaktipalstoilla kokemuksia ja rahaa keräämässä. Ei tarvitse notkua baaritiskeillä, eikä keikkua tanssipaikoilla. Senkus vain laittaa nippukaupalla erilaisia ilmoituksia ja kas kummaa, aina tärppää.

Mikä meitä naisia oikein vaivaa? Mistä meitä mänttejä oikein tulee?? Onko joillekin meistä yksineläjistä yksinäisyyden kokemus niin sietämätöntä, että hinnalla millä hyvänsä halutaan se kumppani siihen rinnalle. Alistutaan vaatimuksiin ja painostukseen, rahan antamiseen, lainojen takaamiseen, asuntojen luovuttamiseen miehen nimelle jne.

Uutisessa kerrottu n. 40-vuotias mies vannoi uskollisuutta ja ikuista rakkautta, maalaili kauniita kuvia yhteisestä tulevaisuudesta ja perhe-elämästä. Naisten mukaan heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua miehen painostaessa rahan lainaamiseen. Miehen aviovaimo menetti lopulta kotinsa, yksi naisista möi perintömetsänsä, jäi rahoitta, ja kuin pisteeksi ii:n päälle, joutui maksamaan metsän myynnistä aiheutuneet verot.

Onhan se upeata kuulla, kun miekkonen vannoo ikuista rakkautta. Mitäs siitä, jos mies nyt vähän suolarahoja tahtoo?? Herrajjestas naiset. Ette voi olla tosissanne?

Hih.. minullekin oli taannoin tarjolla parikin nelikymppistä susihukkaa, jotka vannoivat virtuaalitassut virtuaaliraamatulla, että ovat uskollisia, eivät petä minua koskaan ja loppujen lopuksi toinen heistä lupasi huolehtia minusta ja varmaan lompakostanikin, kun vanhetessani tarvitsen hoitajaa.  Olisikohan hän kuitenkin halunnut myös keskivertokaksioni palveluksistansa? Ja herrajjestas sentään Harakanpesän ja Kettukallioni?

Mene tiedä. kokeilematta jäi, sillä minullakin on periaatteeni. En seurustele poikiani nuorempien kanssa… toistaiseksi!

Sohvanvaltaajan kuvasi AnnaY!

Juttelin sohvallani viivähtäneen komistuksen kanssa postauksen aiheesta. Kerroin perehtyneeni kuukkelin avulla ilmiöön ja arvelin, että Auervaarat ovat varsin hyviä ihmistuntijoita, joilla on pettämätön vainu löytää naismaailmasta oikeanlaiset höynäytettävät. Tähän mietteeseeni sohvanvaaltaaja totesi ykskantaan: Herkkäuskoisia naisia. Kaikki uppoo!!

Autsh? Perhana sentään! Niille ei riitä, että vievät sydämen, ne vievät talosta vielä viimeisen suklaapatukankin matkaevääkseen!

AnnaY
Lähdetietoa keräsin Ylen Elävästä arkistosta ja Wikipediasta.