311-sana Eikä siinä hyvin käynyt, kenellekään!

Eilisiltainen kulttuurikokemus, ooppera Pelleas ja Melisande, poikkesi tavanomaisesta niin esillepanossaan kuin muussakin perinteiseen oopperaan kuuluvassa touhussa. Musiikki oli Claude Depussyn heleän ilmavista tuokioista koostuvaa soljuvaa ja jopa kevään kepeätä konsertointia. Esityksestä puuttui pönötys ja mahtipontisuus. Aariat eivät olleet pitkiä ja meluisia vaan esityksessä oli paljon lyhyitä avoimeksi jääviä kysymyksiä. 

Musiikki ja esityksen verkkaisuus rakensivat arvoituksellista satua, jota täydensi vinosuunnikkaaksi rajattu ja rakennettu näyttämö. Itse tarina kertoi – niin kuin useimmat oopperat – naisten ja miesten välisistä suhteista. Arkisesta rakkaudesta ja sitoutumisesta väärään ihmiseen ja sadusta ”sen oikean” kanssa.

Melisanden tarina kertoo siitä, kuinka naiset rikottuina lähtevät pelastajansa mukaan. Melisandelle on tehty pahaa, hän pelkää jopa miehen kosketusta. Mies ei tunkeile vaan pitää etäisyyttä ja Melisande alkaa luottaa häneen, menee naimisiin ja on kohta raskaana. Melisande on kuitenkin nuori, eikä tunne olevansa miehensa rinnalla oikealla paikallaan. Arjen turvallisuus ei riitä koko elämäksi, puoliso on keski-ikäinen ja harmaantunut. Kun estradille astuu aviomiehen veli, romanttinen ja keveä nuori Pelleas, Melisande on mennyttä naista. Ja nuoret rakastuvat. Eikä siinä lopulta hyvin käy. Kenellekään.  

Näyttämön tapahtumat etenivät viipyillen ja viivästellen. Esirippua nostettiin ja laskettiin näytösten keskellä ja niin tiuhaa tahtia, että alkuun se jopa ärsytti. Näyttämölle muodostui vuoroon kauniita ja vuoroon rujoja kuvia. Olo tuntui samalta kuin ennen vanhaan diakuvia katsellessa. Kuvien vaihtuessa orkesterimontussakin odotettiin. Musiikissa oli tauko väliverhon ollessa kiinni. Haukottelin ja minua pitkästytti hieman.

Yht´äkkiä tajusin! Elämäähän tämä kaikki kuvaa. Elämää, joka koostuu tuokioista joiden välillä on vain odotettava, kun muutakaan ei voi tehdä. Ei voi poistua oman elämänsä näyttämöltä niiksi hetkiksi, kun mitään ei tapahdu. On odotettava seuraavaa tuokiota. On maltettava odottaa musiikin jatkumista, vaikka kuinka tuntuisi olevan tarpeen kiiruhtaa. Pitäisi malttaa, vaikka odottavan aika tuntuu usein aivan liian pitkältä.

Toinen, outo ja hämmentävä ajatuksenpoikanen syntyi oopperan toisen osion alussa. Eikö elämässä pelästyneen autakaan asettua elämään arkisen ja turvallisen kanssa? Kannattaako kovin erilaisten edes suunnitella yhteistä arkea? Satu Melisandesta kysyy, täydentävätkö vastakohdat sittenkään toisiaan?

Äkkiseltään sitä ajattelisi, että hauraalle ja pelästyneelle paras paikka on se kaikkein turvallisin tila. Melisanden tarina vihjasi kuitenkin, että niin ei aina ole. Keijut kuuluvatkin keijujen maailmaan ja toisilleen, eivät he kuulu peikoille. Saman kertoo myös minulle hyvin rakas laulu: Päivänsäde ja Menninkäinen.

Voisiko se ollakin niin, että vilpittömät, lapsekkaat ja lapsenuskoiset hakeutuvat vahvojen suojiin, mutta kärsivät lopun ikänsä kaipauksesta johonkin pois. Toisenlaiseen elämään. Sellaiseen, jossa hauraat polttavat yhdessä siipensä ja arki repii heidät lopulta riekaleiksi. He tulevat silti onnellisiksi, omilla tavoillaan. Kruunaako yhteinen pelko ja kärsimys heidän rakkautensa. Sitäkö se onkin, tunne sielunkumppanuudesta?

Voi herrajjestas sentään tätä ihmisen osaa. Tätä tuokiosta toiseen odottelua. Elämän palapelin kokoamista. Miten ihmeessä siitä kuitenkin lopulta onnistuu kokoamaan täydellisen kuvan? Tai oikeastaan, eihän niin edes voi tehdä.

Yhdellä työtoverilla oli työhuoneen seinällä alustaansa liimattu palapeli, jossa oli taivasta, merta ja hiekkaa. Vene ja Aku Ankka. Taulun keskeltä puuttui yksi pala juuri hiekan ja veden rajalta. Pala oli kadonnut taulua kootessa. Häntä harmitti se kovasti. Minä olisin halunnut taulun itselleni juuri sen puuttuvan palan takia, sillä epätäydellisyys on kiehtonut minua aina. Keskeneräinen kun itsekin olen.

AnnaY

Kuvat: sirpaleet AY, muut kuvat HH