Sain jo jokin aika sitten sähköpostia parin vuoden takaiselta kirjeystävältä ja vastasin hänelle lauantaina, valitettavasti liki kuukauden viiveellä. Minulla oli muka ollut kaikenlaisia kiireitä. Ystäväni kertoi olevansa hyvin väsynyt, onhan hän jo 84-vuotias. Lähettämäni posti palautui. Tiedän, että hän on ollut aina hyvin aktiivinen blogini lukija, mutta kommentoinut vain kirjeissään, joten vastaan tässä.
Kirjoitit, että olet kaivannut suuresti ajatustenvaihtoa kanssani, ja jatkoit, että muistat aina kirjoittamani. ”Ihminen sanoo sen minkä itse uskoo olevan totta!” Mielenkiintoista. Perustuuko siis totuus niin kuin kauneuskin - katsojan silmään? Ja jos totuus on kokemusperäinen, onko absoluuttista totuutta lainkaan olemassa? Missään asiassa. Ja perustuvatko ihmisen kokemukset aina vain hänen omaan tunnetilaansa, eivätkä sittenkään ole jaettavissa, vaikka toisin väitetään? Miksi puhutaan kokemusten jakamisesta?
Mie yritän enimmäkseen olla kokonaisrehellinen?
Hei, keksinkö täs heti aamutuimaan uudissanan? Puoli litraa maitokahvia
herättelee hyvin. Muistathan, että olen aamuvirkku ja illantorkku. Aivot alkavat sulkeutua
ykkösen iltauutisten jälkeen.
Sanot, että olen mielestäsi
ihana. Ja rohkea. Ihana vai? Kun ei ole iholla, eikä elä kasvokkain, voi luoda
illuusioita. Kumpikin. Vaikka ei silti, pidän itsekin itsestäni toisinaan – joskus toki vähemmän, joskus enemmän.
Minun on ollut ja on pakko
olla rohkea omasta puolestani. On ollut pakko tehdä valintoja ja päätöksiä niin
itseni kuin toistenkin puolesta, Kohtaloa olen yrittänyt olla sentään
haastamatta. Joskus olen jopa ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Mutta yksi
ihmisen - niinkuin minunkin - kurjimpia ominaisuuksia on pyrkiä vastaamaan omiin olettamuksiinsa
melkein kaikessa ja samalla toisten odotuksiin. Sitä me tehdään, vaikka muuta
luullaan, sen vuoksi kukaan ei koskaan ole omasta mielestään kylliksi.
Mitäpä tämä elämä muuta on kuin pieniä tapahtumia. Hyviä ja huonoja. Pääasia, että molempia on. Jatkaisin vielä, että onneksi on onnen murusia ja surun sirusia, suurempia lohkareita en jaksaisikaan kantaa.
Mitäpä tämä elämä muuta on kuin pieniä tapahtumia. Hyviä ja huonoja. Pääasia, että molempia on. Jatkaisin vielä, että onneksi on onnen murusia ja surun sirusia, suurempia lohkareita en jaksaisikaan kantaa.
Luin kirjeesi ajat
sitten, mutta vastaus vaati kypsyttelyä. Ja toisaalta, katosi kiireen, sen itse
tehdyn laskoksiin. Kirjoitit, että toivot minun olevan onnellinen. Yritin koko
alkusyksyn maistella onnellisuutta.
Miltä tuntuu ajatella, että on onnellinen. En kirjannut saavutuksia,
vaan mietin, milloin viimeksi tunsin olevani onnellinen. Ketä muita oli mukana?
Mitä tapahtui? Maistelin tunnetta.
Voisiko onnellisuus
olla lyhyesti sitä, että ei vertaile elämäänsä ja saavutuksiaan toisten
tekemiin? Sen kuuluisan kliseen mukaan rakentelin ajatusta eteenpäin: Voisiko onnellinen
hän, jonka lasi on vielä puoliksi täynnä tai jo puoliksi tyhjä, mutta joka ei
vertaa sitä toisten lasiin?
Kirjoitat, että
ihmiset ovat sairastuneet rakkauteen. Että nykymaailmassa rakkaus on vain
itsensä irvikuva. Nietzsche on sanonut teoksessaan Ecce Homo, että ”Rakkaus –
keinoiltaan sotaa, pohjimmiltaan sukupuolten välistä kuolemanvihaa”. Kuulostaa
todella hulluudelta. Jos siihen uskoo!
Hmmm… sairastua
rakkauteen? Mitähän se on hyvässä? Eikö rakkaus kuitenkin – ketä tahansa kohtaan
– ole positiivinen tunne, vaikka sanotan että rakkaus satuttaa? Eihän rakkaus satuta, mutta sen menettäminen
sattuu. Tai se, että ei saa rakkautta riittävästi? Tarpeeksi. Tai sopivassa
määrin. Ja jos se satuttaa, onko se sittenkin joku toinen tunne?
Niin kuin huomaat,
tippaleipäaivoni potenssiin sata, ovat entisestään monimutkaistuneet, mutta lupaan,
että siivoan ehdotuksesi kannustamana elämästäni pois lisää merkityksettömiä
tavaroita, asioita ja mikseipä ihmisiäkin! Kiitos, että olet olemassa ja
ajattelet minua lämmöllä.
AnnaY
PS. Lupaan lähettää romaanikäsikirjoituksen kustantajakierrokselle. Kiitos kannustuksesta!
A
PS. Lupaan lähettää romaanikäsikirjoituksen kustantajakierrokselle. Kiitos kannustuksesta!
A
Tämä piti lukea kolmasti ja aina teki mieli kommentoidan. Vaan en vieläkään tiedä miten. Minä kai elän ja koen tunteella. Mutta onko se vajaata, koska aina väillä on pakko palata relaistimiin ja taisatell itsensä kanssa. ja vajota apeuteen. masennukseen. Vai onko se itsesääliä? Vai halua olla rehellinen itselleen, ystävilleen, ympäristölleen? Vai mitä se on? Silloin häviää ystäviä ja syntyy uusia ystävyyssuhteita. Kuinka voin, kuinka jaksan? Olenko liian vaativa, liian vaativa, ankara? Kenties itsekäs tai jopa itsekeskeinen? Kerron ystäville rehellisetsi asiat, joista he eivät ehkä pidä. he eivät vastaa. Pohdin ja suren loukkaantuiivatko he. Eivätkö he ymmärrä minua? Ja pitäiskö olla hiljaa ja elää omaa elämää eikä häiriotä toisten?
VastaaPoista