Jätkänkynttilä osa 2.

Tein tänään lohturuokaa maanantaisen syntymäpäivän kunniaksi. Maanantaina on muuta puuhaa.Ja niin on sunnuntainakin.

Onhan se kunniakasta täyttä 65 vuotta, kun on vielä .. hmm.. no - pääsääntöisesti täyspäisten kirjoissa. Arvelen se kuitenkin johtuvan vain siitä, että hoito- ja sosiaalisektorin tehtävänä on tän´päivänä vähentää yhteiskunnan kustannuksia, josta syystä lienen säästynyt toistaiseksi edellä esitettyjen tahojen toimenpiteiltä, mistä kiitos sinne jonnekin, mihin tahansa. 

Tai poikieni toimenpiteiltä, sillä he uskovat (hihihihihi..ups) mun olevan vielä järjissäni. Kait?

Niin – se lohturuoka. Eilen aamutuimaan otin pakkasesta sulamaan talvella ehdoin tahdoin kuopuksen pyssyn eteen juosseen peurapoloisen sisäfileet ja pikkasen ennen iltakymmentä tein niille viimeisen palveluksen omien mieltymysteni mukaisesti.

Sulattelin vesihauteessa puoli levyä Fazerin tummaa suklaata varsin kelvollisessa ranskalaisessa punaviinissä jota saa 2,5 desin pulloissa. Ostin niitä varuiksi kaksi, jotta kokillekin jäisi… ja asettelin fileet hellästi marinadiin, johon lisäsin reippaasti rypsiöljyä, ripauksen muscovado-sokeria, puolikkaan tuoretta chiliä, sitruunalohkon, laakerinlehden, myllypippuria ja sormisuolaa.

Siin´samalla surin hetken peuraparkaa, joka oli menettänyt henkensä ihmisten takia kesken kaiken. Poikani tosin sanoo ampuvansa pääsääntöisesti vain ontuvia, puolsokeita ja/tai muutoin jollakin tapaa viallaisia yksilöitä.  - Otin tänkin pois kärsimästä, hän sanoo aina lihapaketin tuodessaan.

Aamulla viiden pintaan käänsin fileet toiselle kyljelle ja jatkoin nukkumista. Näin jostakin kumman syystä unta maaliskuun lopussa kuolleesta isästäni, jonka kanssa unessa seisoin Turtolan kirkon rappusilla. Hän ei ollut kummoisenkaan uskovainen, mutta unessa hän sanoi minulle, että anna palaa Anna! Minä vastasin siihen, että annan, totta kai annan, ja heräsin puol seitsemältä pirunmoiseen ”flimmeriin”.

Tänään puoliltapäivin siistin fileet poistamalla muutaman kalvon ja viiltämällä lihaan poikittaiset viillot n. kahden sentin välein. Laitoin valurautapannulle lohkon voita ja tuoretta timjamia ja kääntelin lihoja siinä hetken, miettien, kuka oikeasti on lopulta vapaa. Peurako, joka on luonnon armoilla ruokansa ja henkensä suhteen, vai ihminen joka luulee että on siihen jotenkin syntymässä oikeutettu?

Mietin pitkään sitä, milloin ihminen on oikeasti vapaa? Ja sitäkin, että miksi minusta tuntuu, että moni kokee olevansa vapaa erityisesti silloin, kun hän pystyy välttämään velvollisuuksiaan ja/tai yrittää olla pitämättä lupauksiaan? Onko se vapautta? Vai onko se lusmuilua, väistelyä vapauden hurmassa? Sitoutumisen pelossa? Uskollisuuden uhkaamana?

Kun fileet olivat saaneet mieleiseni rusketuksen, nostin pannun kiertoilmauuniin grillivastusten alle. Viivyttyään kymmenen minuuttia 150 asteisessa uunissa, ne huusivat minulle, että voiherrajestas sentään, tämä riittää. (Keittiön hälykello piippasi, mutta tuntuu paremmalta kirjoittaa näin!)

Aivan vain kohteliaisuudesta peuralle, tai mikseipä myös siksi, että puikulat ovat parasta perunaa mitä tiedän, keitin puolikypsiksi pussin pienimmät. Hunnutin ne sormisuolalla, persiljalla, runsaalla voilla ja tilkalla unkarilaista hunajaa, siis HUNAJAA ja kierittelin niitä hetken grillivastuksen alla. 

Jälkiruoaksi avasin pullon Anna Codornieu-kuohuviiniä, söin loput suklaat ja nautin siitä, että olen elossa. Ja voin kirjoittaa tämänkin. Että elän. Se on kaiken tämän arvoista.

Ai niin, ne jätkänkynttilät? Hih.. niitä on tullut nähtyä. Jokunen. Tähän ikään. Ylös- ja mikseipä myös alaspäin tuikuttamassa. Mutta yksi on vieläkin ylitse muiden! Rovaniemellä.

Jaa kuvia? Ruoasta? Ei ole. Tämä on minun ainutkertainen juhlani tässä iässä! Halusin nauttia myös sen valmistelusta yksin, ilman kameraa.

Muut kuvat ja teksti AnnaY