175-sana on pääosassa

”Älkäämme unohtako, että ihmisten tekojen vaikuttimet ovat monesti suunnattomasti monimutkaisemmat ja monivivahteisemmat, kuin me tavallisesti käsitämme ja että ne harvoin voidaan määritellä tarkasti. Kaikkein viisainta on toisinaan, että kertoja tyytyy yksinkertaisesti esittämään tapahtuman.” Lainaus on Dostojevskin näytelmästä Idiootti, jonka kävin katsomassa perjantai-iltana.

Harvoin, mutta joskus kuitenkin jopa minulle käy niin, että en pysty puhumaan nähtyäni jotakin niin vaikuttavaa ja merkittävää, että puhuminen tapahtumasta on lähes rikos tai ainakin melkein synti. Sen vuoksi sanon vain että käykää katsomassa! Tyydynkin tässä pohtimaan näyttelijän työtä, vaikka en siitä mitään juuri ymmärräkään.

Hannu-Pekka Björkmanin rakentamasta Idiootista kerrotaan näytelmän käsiohjelmassa, kuinka ”ruhtinaan juttelu vaikutti mitä mutkattomimmalta; mutta mitä mutkattomampaa se oli, sitä järjettömämmäksi se tässä tapauksessa muuttui…”  Björkman rakensi epilepsiaa sairastavan ruhtinas Myskinin roolia pikkuhiljaa, pienin vivahtein, liki näkymättömin ja kuitenkin huutomerkin tavoin näkyvin ilmein ja liikkein, kehon asentomuutoksin, nykien ja nytkähdellen. 

Kaikesta hänen tekemästään puuttui tekeminen. Idiootti syntyi, rakentui  ja vahvistui niin pienin muutoksin, että muutoksen askelia oli miltei mahdoton huomata ja kuitenkin se oli näkyvää. Juuri siinä, silmien edessä eli Erilaisuus, Yksinkertaisuus, Viisaus, Huoli ystävistä ja Tulevaisuudesta.  Ihmisrakkaus. Yhteiskunnallisten muutosten, valtapyrkimysten, rahan ja intohimon vaatimusten pyörteissä kasvoi hänen roolissaan Humanismi! Yksinkertaisen ja omasta sairaudestaan kärsivän ihmisen huoli niiden kanssakulkijoiden puolesta, joilla ei mene kovin hyvin.

Mietin kotimatkalla bussissa, kuinka näyttelijä pystyy rakentamaan roolinsa? Miten hän pysyy sielultaan ehjänä näytellessään Idioottia, korvansa irti leikkaavaa Vincent van Goghia (Pedron oikaisun jälkeen korjattu), hullua keisaria Galigulaa, tai vaikkapa Jukolan Juhania, joka on vastuussa koko hurja- ja vähäpäisestäkin veljessarjastaan. Arvelen, että ”syvälle sydämeen sattuu” ja monta kertaa sentään.

Toisen suomalaisen näyttelijän erilaiseen rooliin tutustuin, kun kävin pojanlasten kanssa sirkuksessa. Pitkänlinjan teatteri- ja elokuvanäyttelijä Jyrki Nousiainen oli toinen sirkuksen klovneista.  Mr Slow etsii rakkautta, niin kuin jokainen meistä. Esitys on pantomiimitaidetta parhaimmillaan, vaikka se ei kaikilta osin sirkusyleisöä sytyttänytkään.

Näyttelijämiimikkona esiintyjä on yleensä paljaimmillaan, mutta tämä esitys oli aivan ohjelmiston alussa ja ihan pikkasen liian pitkä, kas kun sirkusyleisöstä suurimman osan muodostivat eri-ikäiset lapset. Miimikon ilmaisu rakentuu oman kehon ja sen ilmaisukyvyn varaan. Sanoja on vähän, eleitä ja ilmeitä, ns zipperiskieltä on paljon enemmän. Se on kieltä, joka aikuisen esittämänä on ymmärrykseen ja tunteeseen vetoavaa, aikuisille.  Lapset eivät isommin parisuhderakkauden kaipuusta ymmärrä eivätkä perusta. Tosin oma nelivuotiaani taputti käsiään kaksi tuntia ja vartin ilmeisesi siitä suuresta riemusta, että sai jo toisen kerran elämässään olla sirkuksessa rakkaan Oravamumminsa kanssa! (Kursivoidut kohdat lainattu Sirkus Finlandian ohjelmaesitteestä.)

Jyrki Nousiaisen esitys oli todella hienoa ja vivahteikasta näyttelijätyötä ja jätti ajatusten pinnalle taas kerran tunteen siitä, että aikamoisia sijaiskärsijöitä niin hyvässä kuin pahassa nämä elämyksiä meille tuottavat ihmiset ovat. Joskus he ovat sitä jopa oman mielenterveytensä hinnalla raskaimmissa rooleissaan.

Meille ihmisille on tärkeätä se, että eteemme tuodaan monenlaisia ihmiskohtaloita teatterin keinoin ja näyttelijöiden voimin. Toivoisin, että ihmiset kävisivät enemmän teattereissa, oopperassa ja konserteissa. Uskokaa pois, ne käynnit jos mikä antavat voimaa vaikka mihin, todistaa Sisar Anna! Kokemuksesta.