Tarinoiden elämä

Tervetuloa sanojeni pariin. Kiitos että luet blogiani ja annat tarinoilleni vahvemmat siivet! Tekstieni lainaaminen on kielletty, samoin kuin kuvieni käyttäminen.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Päiväni murmelina

 – Annappakomie!
   – Eikäkömiemenenensin.
   – Miepä! Risto ähisi ja työnsi Penaa sivuun.

Ristohuntalo oli päässyt sekin lopulta henkiporoksi, kun oli melki ehdoin tahdoin heittäytynyt heti hiihtolomien jälkeen etelänmiehen rinkeliauton alle Rakkavaarantien ja Hossantien risteyksessä.
   Ei sillä mitään tarkoitusta ollut Raattamaan päästä, oli vain uskonut nuorten tapaan, että ennättää auton editse noin vain. 

– Soo soo pojat, Oiva tasoitteli, – eihän meilole mithän hättää. Anna tullee kohta taas Palkiseen ja met kaikki pääsemmä takkatulen loimhun. Mitä sillä nyt on väliä, kuka lähinnä ikkunaa kuistilla makoilee? 
   – On sillä, Pena ärähti.  – Ja sieki Risto. Pitikö kokkeilla voimia auton kanssa?
   – En mie tahallani, Risto yritti.
   – Etpä tietenkhän, eikä sole tärkeätä missä makkaa, Anna näkkee meistä jokhaisen, eikä kukhan ole sille toista rakhaampi, siittä mie vaikka valale menen.
   Oiva asettui omalle paikalleen kaiteen viereen, aurinko lämmitti.
   – Se tulleeki pian taas kesä.
   – Tulleekohan se Anna kesällä, ko on noita ötököitäki? Risto halusi vaihtaa puheenaihetta.
   Sitä nolotti ja itketti vaikka olikin mukava olla taas samassa tokassa kavereiden kanssa. Eipä tarvinnut ainakaan tapella paikasta reen edessä.
   – Tulle se, tullee niinkö ennenki, Oiva lohdutti. – Oottaahan se jo neljättä kesää täälä ollakseen.

– Siittäkö on jo nin monta vuotta ko ensimmäistä kertaa tänne tuli? Mie varmasti ikäni muistan, kose raahasi kassia ja matkalaukkua tänne koko sen kolme kilometriä ja huito itikoita. Oli raukkaparka unohtannu sääskiöljyn, ja käet kävivä ko tuulimyllyn siivet, Oiva naureskeli. – Muistattako ko met menimä kävelytietä ja se tuli perässä eikä yhtään pölänny?
   – Mie muistan sen kose illansuussa hyppi kuistilla ilosta, savusti lohta ja anto kuukkelillekki, Penaa nauratti.
  – Kuukkeli sitä savulohta syöny? Oiva muisteli.
  – Söi se. Sen mie ainaski muistan! Ja net käristykset, Risto nyyhkäisi vielä vanhasta muistista.

– Ja aamula met menimmä kuistin kaitheen vierestä ninettä sarvet vain kolisivat pystyrimhoin, Pena asettui Oivan viereen.
  – Nimpä, ja ko Anna kuuli viien aikhoin sarvien kalinan, se tolmasi mökistä kameran kanssa. Olis vähänkyllä naurattanu kose lensi rähmälheen ihan meän ethen. Kamera siltä jäi vattan alle, mutta ei onneksi menny piloille, Risto nauroi ääneen ja tunki itsensä liki tuvan ikkunaa.
  – Mie muistan senki ko se katto meitä, alko nauraa, eikä pölänny siinäkään yhthän, Oiva myhäili, ja poropojat hiljenivät penkomaan muistojaan.

Oli hiljaista. Kevätaurinko paistoi täydeltä terältä. Talvi oli pikkuhiljaa lähdössä. Räystäältä tipahteli vettä, piha oli jo paljas. Enää ei näkyisi uudessa lumessa renkaiden jälkiä. Ei revontulia, kelkan latua tienvarressa. Huhtikuun lopulla olisi jo pehmeät reitit ja polut, paitsi aamupakkasessa, ennen kuin aurinko räköttäisi taas tunturin huipulla. Tulisi kesä, Tulisi taas samanlaisia aamuja, samanlaisia päiviä tunturissa, samanlaisia iltoja kuistilla hyttysiä huitomassa. Tuttua ja turvallista. Ennalta määrättyä, niin kuin hyväksi olisi.

– Son Anna jo monta aikaa täälä nähny, Oiva puheli hiljaa. – Mekki olemma pääsheet sen mukana etelän elähmään. Vaikkei se kummosta ole kattella kose tuskailee sen kirjottamisen kanssa.
   – Mie olekhan käyny vielä Annalassa, Risto huokasi. – Vietkö sie Oiva minut?
   – Vien vien, menhään kokoporukka ens viikonlopuksi, Oiva haukotteli.

Väsytti niin makeasti, mutta vielä ei olisi aika haihtua lopullisille Palkisille. Annaa pitää vahtia. Ja Penaa ja Ristoaki. Löytääköhän se Anna ennää kaveria tunturhiin? Vaikka pärjää se kyllä ittekseenkin. Puhhuu niin jo sujuvasti kiville ja henkisille ettei paremmasta väliä. Eikä se pelkää paljo mithän, paitti nilkan nuljahtamista ko kiipeää kivirakkaa ylös. 
   – Son Anna viikonloppuna reisussa, ninettä met saamma rauhassa asettua ennenko se tullee kotio, Oiva puheli hiljaa. – Ja sen pojantytöstä on kasuamassa melkonen kaunotar. Son innostunnu jo kovasti Lapista. Saattaapi tulla kesällä tänne, tai ainakin on suunnitelmissa että tullee. 
  Tiiä vielä.

Teksti ja kuvat: AnnaY


sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Pro suomalainen mies!


Tonttulasta.
Minulla on kaksi poikaa, kaksi varsin epätavallista suomalaista poikaa, mikäli on uskominen monen suomalaisen naisen suulla viimeaikoina esitettyihin väitteisiin. Eilisessä mielenosoituksessa Helsingissä taas yksi naisista väitti kameralle silkkana totuutena, että kaikki suomalaiset naiset ovat joutuneet suomalaisten miesten ahdistelemiksi jossakin elämänsä vaiheessa. Huom! Eivät kaikki! Minä en ole, jos mukaan ei lasketa sitä säälittävänoloista puolituhmaa ”turkulaista”, joka Hirvensalon Maanpään päätepysäkillä armonvuonna 1985 yritti räväyttää berberinsä levälleen edessäni juuri, kun bussi kaarsi näkösälle mutkan takaa. Se ei silti naurattanut, hävetti kai enemmän. Miehen puolesta.

Poikani ovat jo aikuisia. Uskon, että he ovat vastuuntuntoisia perusmiehiä, jotka yrittävät ymmärryksensä mukaan tehdä sen mikä oikein on. Vastata velvoitteistaan ja – mikä tärkeintä, suhtautua kunnioittavasti niihin kanssaihmisiin, jotka heidän mielestään ovat kunnioittamisen arvoisia. Pyhimyksiä he eivät, luojankiitos, kumpikaan ole, enimmäkseen he ovat rakastavia, joskus jopa lempeitä vaimoilleen ja lapsilleen. Minulle myös, vaikka pitävätkin äitiään rakastettavana hupsuna, jonka tekemisiä on varmuuden vuoksi vahdittava, ainakin mitä Palkiseen tulee. Pukevat kuitenkin parasta päälleen ja tulevat kirjani ”julkkareihin”, vaikka ovat ensin sanoneet, että älä meidän varaan laske!

Tunnen poikieni lapsuudenkavereita. Suurin osa myös heistä yrittää parhaansa mukaan huolehtia jälkikasvunsa tulevaisuudesta. He harrastavat soittamista, metsästystä, moottoripyöriä ja maksavat kymmenyksensä kunnalle ja valtiolle. Minulla on myös neljä poikien poikaa. He katsovat silmiin tervehtiessään ja yrittävät kovasti luottaa siihen, että löytävät omat Elovenatyttönsä ja paikkansa tässä horjuvassa maailmassa. Tilan, jossa voivat olla tyytyväisiä aikaansaannoksiinsa ja toteuttaa itseään miehinä, olla kelpo ihmisiä niillä eväillä mitä repuissa on.

Tunnen myös suomalaisia naisia. (Heh.. Melkein jo itsenikin toisinaan.) Tiedän kotiäitejä, jotka imettävät   
kahviloissa ja valittavat kotona väsymystä koko päivän kauppakeskuksissa kierreltyään. Tunnen rakastavia perusnaisia, mutta myös naisia, jotka suunnittelevat elämänsä tarkasti: Naimisiin tietyssä iässä, lapsia oikeassa iässä oikea määrä, ympärille sisustuslehtien mukaiset elämisen puitteet satoine asuinneliöineen ja Artekin valaisimineen.
Luvattumaan lumihotellista

Tiedän, että on olemassa myös naisia, jotka ilta illan jälkeen, väsymykseen, ja jopa aikapulaan vedoten, siirtävät miehensä vuoteen kylmälle puolelle miettimään (kukaties), löytyisikö mistään lämmintä ja halukasta perusnaista edes satunnaisesti ”sijaistamaan” elämäntoveriksi valittua nykynaista, joka on itsekkäästi sivuuttanut hyvin yksinkertaisen perusasian. Sen, että ”läheisyys ja seksi ovat parisuhdetta parhaiten koossapitävä liima”. Näin sanoo esikoiseni, joka on viisas mies.

Niin väsynyt ei kukaan voi olla. Tai sitten en vain enää muista.

Siltikään en suostu uskomaan, että nämä suomalaiset villasukkamiehet, jo aikuiset ja vielä kasvavat, olisivat potentiaalisia raiskaajia ja naisten ahdistelijoita. En suostu uskomaan, että he kimpassa hyökkäisivät toreilla äitiensä tai siskojensa kaltaisten kimppuun ja alistaisivat heidät kaikilla mahdollisilla tavoilla. En vain usko. Taidan olla puolueellinen?

Onneksi – yleistyksistäni huolimatta – kaikkien ääripäiden väliin jää suuri joukko tavallisia naisia ja miehiä, joiden aika ei riitä toreilla vouhkaamiseen. Se menee asioista huolehtimiseen ja valitun kumppanin huomioimiseen. Sängyssäkin.

Teksti ja kuvat: AnnaY 

maanantai 25. tammikuuta 2016

Uuestisyntynny

– Se hyrräilee. Anna. Tiiätkö sie mikä son saannu sen tuolatavala olemhan, Pena kyseli huolissaan.
– Siinä mittään pahhaa jos hyrräilee. Pahempaa solis jos se itkis ja vielä pahempaa jos meuhkais yhtälailla ko Raattaman pankopoika pahimilhan ja vielä kirhven kanssa, jos pihaporot vähissä, Oiva makoili jo takan edessä. – Mitä outoa siinä? Ainahan son ollu onnessansa ko on tänne ollu lähössä.
– Piessa ko on kylmä, Penaa puistatti. Olis se huoltomies saanu takkatultaki vähän poltella, eikä vain sähkölämpöä nostaa, on tullu kylmä sishän, ko sää on lauhtunnu. Seki kumma ilmiö.
– Anna se laittaa takkatulet ensimmäiseksi, ko tullee, millon sie palasit? Oiva painautui lattiaa vasten, lämmitti jo vähän. – Millon se Anna sano sanokhan tulevansa.
– Keskiviikkona tiemmä. Aamujunala lähtee. Tiiä vielä onko Roaniemelä yötä ja tullee torstaiaamusta vai tulleeko jo illansuusta. Naiset! Neko ei ossaa päättää, Pena pyöräytti silmiään. 

Ystävän hengenahdistus huoletti, liekö Annakhan hoksinu miten heikolla kaveri oli, se mietti. Oiva oikaisi jalkansa. Ne vapisivat. Ei sille voi mithän roppiakhan antaa, henkiporolle. Se vain saisi itte Isoporo paremmin varjotokastansa huolehtia. Käyvävvähhiin viishaat, jos Oivaki katoaa kokonhaan.
– Uuestisyntyny! Pena muisti ja hihkaisi ääneen.
– Uuestisyntyny?
– No niin se sano yksi Annan tokasta sille, että son ko uuestisyntyny. Reipas ja ilosempi. Sinunki pitäs semmonen temppu tehä. Syntyä uuesti.
– Uuestisyntyny, Oiva jäi miettimään. – En mie vain halua uuestisyntyä, sehän tarkottaa, että saattas pian syntyä samanlaiseksi ko ennenki. Tekemhän samat pahat uuelleen, samat erreykset ja virheet.
– Vaikka kuinka sais uuen maholisuuen korjata ittesä ja tekemänsä? Pena ihmetteli. – Ja löytää uuelleen miten hyä on ellää ja olla.
– Vaikka! Harvemmin sitä kukhan niin viisas on, että ittekseen korjautuisi. Vaan jos syntysi kokohnan uueksi, vois alottaa tyihästä ja kasvaa toisenlaiseksi ihmiseksi tai poroksi ja vaikka vaihtaa palkista jos niikseen tullee.

– Tai syntyski kokonaan uutheen tokhaan. Syntys vaikka uueksi johtoporoksi, viishaammaksi ja tieteski komeammaksi, Pena keksi. Vaikkei varaa juur oliskaan, se mutisi itsekseen ja nosti ylpeästi päätään. Toinen sarvi puuttui, se vähän harmitti.
Oiva hymyili. Pena oli entisellään.
– Missähän se Risto viipyy, se kysyi ja meni ikkunaan.

Päivä oli käyny näyttäytymässä jokusen tunnin kahden hämärän välissä. Pitenisi kevättä kohti. Anna tulisi ja tuvassa olisi lämmintä. Se puhuisi ittekseen muka viishaita ja vähemmän viishaita. Laukkos tunturissa ja kutos sukkaa. Polttelis kynttilöitä ja takkatulta. Lukis ja toivottavasti kirjottas kans, Oiva mietiskeli ja siirtyi lähemmäs uunia. Jo pelkkä ajatuskin takkatulesta lämmitti.
– Sen pitäs kyllä päästä pian taas kirjottamisen alkhun. Annan. Siitä muuten mithän tule, hermostuu vain.
– Nimpitäs, Pena huokasi. – Miepä käväsen kattomssa missä se Risto. Sanon sille, että son Anna pian taas omalla paikalhaan Palkisessa.
Oiva hengitti jo helpommin. Tai siltä ainakin Penasta kuulosti.
Teksti ja porokuva: AnnaY
Yläkuva tunturikamerasta.

tiistai 19. tammikuuta 2016

"Synthin ryhtynny"

Sammuntuvan poroja
- Olen se vain mieki jokusen kerran synthin ryhtyny, Oiva mutisi. Se makasi harmaalla matolla,katseli Annan kuhkimista ja mietti maailman menoa.
- Mitä se semmonen synti ja mitä sie tuommosta mietit? Pena ilmestyi tyhjän puolelta parvekkeen oven eteen ja katseli ulos. – Pakkasta! Sitä oli Palkisessaki aamulla liki 30 astetta.

- Mie muuta tiiä, mutta son Anna alkannu tutkimhan morraalifilosofiaa. Se miettii, että jos kirjottaa vaikkapa Markuista, nimmaalimasta löytyy varmasti ainaski kuustoista sennimistä, jokka luulee että on justhinsa hänestä se tarina, vaikka ei kuuna kullan valkeana olis Annaa tavannu, tai ees ettäältä nähny. 
Oivaa vapisutti pitkään puhuminen.
- Tuommosilla kierroksilla ei kannattes käyä, Pena rauhoitteli kaveriaan. - Ja mikä se morraali muka on? Mitä se tarkottaa kirjottajan kannalta?
- Mie siittä mithän tiiä, mutta Anna vain on taas turhan levoton. Se kulki aamuyöstä eestas kamarin ja keittiön väliä ja puhu ittekseen.
- Suulas ämmiriepu. Ittekseenpuhumista aina harjottannu. Son siittä kumma, että sei yksinkhään ossaa puhumatta olla, Penaa huoletti, Oiva tuntui hengästyvän enemmän kun henkiporolle oli sopivaa.  - Ei sinun kannatte aina ottaa toesta kaikkea mitä se sannoo.

Jääskeläisen puolisusia
- Mutta morraali. Ja synti, Oiva huohotti. - Son ollu ko kissa pistoksissa kohta kaks viikkoa. Miettinny ninettä korvista höyry noussu. Son lukenu Airaksisen Moraalifilosofiaa ja ko mie pääsin vilkasemhan toissayönä sen pään sishän, sielä kuhisi ko siinä pakollisseen kiertosuuntaan kuljettavan kuntopolun vasemmassa laiassa, sen jyrkän nousun alla olevassa Rakkavaaran suurimmassa kusiaispesässä kevhän korvala, Oivaa yskitti.     – Sie tiiät paikan?

- Tiiän tiiän. Otappa nyt rauhalisesti, Pena asettui makuulle maton reunalle ja katseli kun Anna haki taas uuden vesilasillisen keittiöstä. – Jotaki kummaa siinä kyllä on, mutta sie elä ota siittä taakkaa. Son Annala kirjailijan vappaus, ja jos se kirjottaa, mitä se näkkee, mutta ei sano että son se tai se Kalle, Erkki tai Ville vaikkapa Janakkalan Rehakasta, Irjalantien varresta, se jolla on se eläkkeelä oleva terveyssisar emäntänä - nin kirjottakhon. Eikö se sitä muka vieläkhän tiiä ko nuin pähkii?

- Ja synti, sitäki se hokkee, Oiva murehti ja katsoi Annaa, joka pesi tomaatin, siivutti siniselle lautaselle pätkän kurkkua ja palan keltaista paprikaa.
- Synti, mitä seki muka on? Sole tuulta kummempaa, ko sattuu otolinen hetki. Ja jokhainen vastaa Raattaman pankopojan portilla vain omista tekosistaan, niistä toisen sovi, ja varsinkhan luvatta, vastuuta kantaa, Pena tasoitteli. - Kuuleppa ko mie sanon: Suuressa tokassa on monta poroa. Jos jokhaisen tekemiset aikoo kontolleen ottaa, jääpii omat laskut maksamatta. Niinsevainon. Et siekään kauaa jaksa henkiporona, jos et rauhotu. Annanki sopis asettua ja kirjottaa mistä tykkää. Sole sen kummosempaa, se jatkoi päättäväiseen sävyyn.

Oiva rauhoittui. Anna tuli sohvalle ja otti sukankutimen, sydäntalven kahdeksas pari valmistuisi tuota pikaa. Kahvinkeitin tuhahteli keittiössä, mikro piipitti maitoa valmiiksi. Leivänpaahdin heitti reippaasti sisuksistaan kaksi ruskeaksi paahtunutta palaa työpöydälle niin kuin se aina teki. Annaa alkoi naurattaa.

Isäntä valjakkoineen
- Mukava ko tulitte käyhmään. Joko se Risto on toipunu joulusta? Mie olenki taaskohta lähössä Palkiseen. Pittää käyä ainaki Sammuntuvalla ja Luvattumaassa. Net Jääskeläisen suetki ois taas mukava tavata. 

torstai 7. tammikuuta 2016

Rakkauesta ja sen ikävästä

- Peenaa! Son Anna taas äityny kirjottamhan runoja, Oiva huusi ja laukko pää viidentenä jalkana 35 asteen kylmässä kohti Sammuntuvan jäkäläaitausta. 
   Se jarrutti mutkaisessa rinteessä niin rajusti, että jos se ei olisi ollut henkiporo, koparat olisivat polttaneet alamäkeen vähintään Honda Transalpin rajut jarrutusjäljet.
   - Runoja? Pena tömisteli kinttujaan ja ihmetteli paljastusta ripset kuurassa, senverran mitä nyt henkiporon silmäripset voivat kuurassa olla.
   - Runoja? O herratunaika mitä ne netki ovat, Ristoa huoletti Oivan hätänen tolmuaminen. - Onko se jotaki ihmisten hommaa niinko joikhaaminenki? Ja missä tet oletta olheet?
   - Noo, met seurasimma Annaa ko soli jouluna täälä, Oiva ja Pena vastasivat yhdestä turvasta.
   - Jouluna täälä? Ja mie en nähny! Ristoa melkein itketti, mutta sitten se oikaisi itsensä. – Miepä se poka olin muuten pukin vetoporona ja met kiersimmä melkhin koko Suomen. Mikkelistä Joutsenoon. Riihimäeltä Mäntyharjule. Välhiin käväsimmä Aavasaksalla ja sieltä huitasimma Sallan Naruskhaan, Suomen kylmimphän paikhaan. Siihen ei jokaporo pysty! Ihmiset saisivakkyllä net tilhauksensa sovitella paremmin meän reitteihin. Kävi jo henki melki ajan reunalla.
   - Vetoporo! Oiva ja Pena ihastelivat, vaikka tiesivät jo. Mitäpä henkiporot eivät tietäisi!
   - Vetoporo. Ykkösporo! Risto tepasteli onnea tulvillaan pitkin pihaa. - Y k k ö s p o r o ! Jess!
   - No, miten se meni? Pena uteli.
   - Hyvinhän se, Risto vakuutteli.
   - Nimpä! Oiva kaapaisi lunta. - Piessa ko onki taas kylmä!
   - Net Annan runot! Risto palasi alkuperäiseen ajatukseen.
   - Mie luin sen yhen vanhan runon joulunaikhan, ko se Palkisessa selasi vanhaa konettaan. Son kirjottannu sinne susista, Oiva paljasti lukeneisuutensa, johon kaverit eivät kommentoineet, asia kun oli niille uusi.
   - Susista, molemmat vain huudahtivat yhdestä suusta, vaikka Penan toki olikin vaikea huudahtaa, henkiporon. 
   - Net on meille pahaksi! Suet! Risto jatkoi, mutta kysyi uudelleen runoista.
   - Annan suet kellekhän vahingoksi, ja sillä on ollu runot on aina tapana jos sonollu  justiinsa rakkauessa pettynny, tai muuten vaan surullinen, niinkö se väleen tuppaa olemhan, Oiva tiesi.

Pena oli hiljaa ja hamusi lunta. Risto ravisti uljaita sarviaan ja oli kerrankin jonkin aikaa puhumatta. 
   - Rakkauessa? Mieki tahtosin että, se sitten sanoi ja katsoi ujona poispäin.
   - Mitä sie rakkauesta, Pena aloitti, mutta näki Riston silmissä vettä. - Ja pyyhi naamas! Sovi poron pakkasella isommin surra, jäätyy silmät. Ja kyllähän se pian jo sinuakin sivuaa, rykimäaika. Sitte syksymmällä. Ko sarvet on kovimmilhan!

Teksti ja kuva: AnnaY.