Entäpä jos hymyilisit useammin?

Kävin täs taannoin silmälääkärissä. Aiemmin todetun pahan piilokarsastuksen lisäksi olen saanut riesakseni kaihin, joka etenee vauhdilla. Mikäli on uskominen omiin silmiinsä. Ja mihin sitä muuhun ihminen uskoo, jos ei itseensä?

Jouduin pari kuukautta sitten hankkimaan uudet lasit, ja ostin tietenkin myös uudet kehykset. Nuori komia mies myi minulle Anselmi avaruusapinan avaruuslasit kehumalla, kuinka ne kohottavat ilmeeni. 

Kun kuitenkin epäröin erikoisenmallisia kehyksiä, hän sanoi että ne näyttäisivät kohottavan myös kasvoni. Ja se kikka puri! Kasvojen kohotus silmälasien hinnalla, se on poikaa se. Silmälasikaupassa minustakin näytti siltä, mutta kun kotona katsoin peiliin, olin ennallani, enkä ymmärtänyt syytä.

Nyt huomaan jo, että näköni on taas huonontunut. Siis se ”sisänäkö”. Ymmärrän sen, kun kuljen kuvaamassa. Vaikka vaihdan lukulasit, kuvista tulee liian usein epätarkkoja. En mielestäni hätiköi ja odotan tunturissa hetken sykkeen tasaantumista, etteivät kädet kuvatessa tärisisi.

Ulkonäkö puolestaan on kohentunut, rypyt ja poimut kasvoilla ovat taas silenneet, mikäli on uskominen… jne. 

En ymmärrä, miksi minun pitää odottaa vuosi ennekuin silmäni leikataan. Ei nykyisin tarvitse kaihia ”kypsytellä” niin kuin ennen vanhaan.  Olenkin päättänyt käydä pian uudelleen lääkärin pakeilla, sillä en aio luopua toiseksi parhaasta harrastuksestani kovin helposti.

Tunturi on mielenkiintoinen ja ihmeellisin löytämäni paikka on korkealla Utsuvaaran ja Levitunturin välissä pujotteleva tunturipuro. Sen yläpuolella on Utsuvaaran kaltio, ja vielä pikkasen ylempänä on kapea suoalue, jonka kautta tunturin vedet puroon kulkeutuvat. Suo ei suinkaan ole ”maantasalla” sillä olin noussut jo puoliväliin rinnettä, melkein puurajalle, kun eteeni tupsahti pitkospuut, rahkasammalta, hillankukkia ja rentukoita. 

Paksu sammal upotti sen verran, että en tohtinut suolla kovin pitkälle. Ja kuvaaminenkin jäi vähiin, kun jalkani olivat melkein puolisääreen märät. Jatkoin silti huipulle, kengät kuivuivat ja mitä nyt muutamasta hiertymästä. Niitähän elämässä tulee aina. Alarinteessä oli kulleroita. Tervehdin niitä ilolla, kuin pitkään kadoksissa olleita ystäviä. En ole nähnyt kulleroita vuosikymmeneen.

Takka tekaisi temput, kun yritin sitä illansuussa sytyttää. Jostakin syystä se oli minuun suuttunut, sillä se tupsautti savut sisälle. Liekö ennakoimassa säiden muuttumista – mene tiedä – mutta hirmuisen äänen päästi talon palovaroitin… ja pitkän! Ei naurattanut.

Lepytykseksi tein yömyöhällä suklaatortun, kun aurinko räkötti näkösällä aamutunneille asti. Ei nukuttanut. 

Ai niin, se hymyileminen? Kun kerroin ystävättärelleni pettyneeni silmälasien kasvojakohottavaan vaikutukseen kotioloissa, hän sanoi, että entäpäs jos hymyilisit useammin! Teen täällä niin. Ja yritän tehdä saman myös etelässä.

Teksti ja kuvat: AnnaY