Tarinoiden elämä

Tervetuloa sanojeni pariin. Kiitos että luet blogiani ja annat tarinoilleni vahvemmat siivet! Tekstieni lainaaminen on kielletty, samoin kuin kuvieni käyttäminen.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Päiväni murmelina

 – Annappakomie!
   – Eikäkömiemenenensin.
   – Miepä! Risto ähisi ja työnsi Penaa sivuun.

Ristohuntalo oli päässyt sekin lopulta henkiporoksi, kun oli melki ehdoin tahdoin heittäytynyt heti hiihtolomien jälkeen etelänmiehen rinkeliauton alle Rakkavaarantien ja Hossantien risteyksessä.
   Ei sillä mitään tarkoitusta ollut Raattamaan päästä, oli vain uskonut nuorten tapaan, että ennättää auton editse noin vain. 

– Soo soo pojat, Oiva tasoitteli, – eihän meilole mithän hättää. Anna tullee kohta taas Palkiseen ja met kaikki pääsemmä takkatulen loimhun. Mitä sillä nyt on väliä, kuka lähinnä ikkunaa kuistilla makoilee? 
   – On sillä, Pena ärähti.  – Ja sieki Risto. Pitikö kokkeilla voimia auton kanssa?
   – En mie tahallani, Risto yritti.
   – Etpä tietenkhän, eikä sole tärkeätä missä makkaa, Anna näkkee meistä jokhaisen, eikä kukhan ole sille toista rakhaampi, siittä mie vaikka valale menen.
   Oiva asettui omalle paikalleen kaiteen viereen, aurinko lämmitti.
   – Se tulleeki pian taas kesä.
   – Tulleekohan se Anna kesällä, ko on noita ötököitäki? Risto halusi vaihtaa puheenaihetta.
   Sitä nolotti ja itketti vaikka olikin mukava olla taas samassa tokassa kavereiden kanssa. Eipä tarvinnut ainakaan tapella paikasta reen edessä.
   – Tulle se, tullee niinkö ennenki, Oiva lohdutti. – Oottaahan se jo neljättä kesää täälä ollakseen.

– Siittäkö on jo nin monta vuotta ko ensimmäistä kertaa tänne tuli? Mie varmasti ikäni muistan, kose raahasi kassia ja matkalaukkua tänne koko sen kolme kilometriä ja huito itikoita. Oli raukkaparka unohtannu sääskiöljyn, ja käet kävivä ko tuulimyllyn siivet, Oiva naureskeli. – Muistattako ko met menimä kävelytietä ja se tuli perässä eikä yhtään pölänny?
   – Mie muistan sen kose illansuussa hyppi kuistilla ilosta, savusti lohta ja anto kuukkelillekki, Penaa nauratti.
  – Kuukkeli sitä savulohta syöny? Oiva muisteli.
  – Söi se. Sen mie ainaski muistan! Ja net käristykset, Risto nyyhkäisi vielä vanhasta muistista.

– Ja aamula met menimmä kuistin kaitheen vierestä ninettä sarvet vain kolisivat pystyrimhoin, Pena asettui Oivan viereen.
  – Nimpä, ja ko Anna kuuli viien aikhoin sarvien kalinan, se tolmasi mökistä kameran kanssa. Olis vähänkyllä naurattanu kose lensi rähmälheen ihan meän ethen. Kamera siltä jäi vattan alle, mutta ei onneksi menny piloille, Risto nauroi ääneen ja tunki itsensä liki tuvan ikkunaa.
  – Mie muistan senki ko se katto meitä, alko nauraa, eikä pölänny siinäkään yhthän, Oiva myhäili, ja poropojat hiljenivät penkomaan muistojaan.

Oli hiljaista. Kevätaurinko paistoi täydeltä terältä. Talvi oli pikkuhiljaa lähdössä. Räystäältä tipahteli vettä, piha oli jo paljas. Enää ei näkyisi uudessa lumessa renkaiden jälkiä. Ei revontulia, kelkan latua tienvarressa. Huhtikuun lopulla olisi jo pehmeät reitit ja polut, paitsi aamupakkasessa, ennen kuin aurinko räköttäisi taas tunturin huipulla. Tulisi kesä, Tulisi taas samanlaisia aamuja, samanlaisia päiviä tunturissa, samanlaisia iltoja kuistilla hyttysiä huitomassa. Tuttua ja turvallista. Ennalta määrättyä, niin kuin hyväksi olisi.

– Son Anna jo monta aikaa täälä nähny, Oiva puheli hiljaa. – Mekki olemma pääsheet sen mukana etelän elähmään. Vaikkei se kummosta ole kattella kose tuskailee sen kirjottamisen kanssa.
   – Mie olekhan käyny vielä Annalassa, Risto huokasi. – Vietkö sie Oiva minut?
   – Vien vien, menhään kokoporukka ens viikonlopuksi, Oiva haukotteli.

Väsytti niin makeasti, mutta vielä ei olisi aika haihtua lopullisille Palkisille. Annaa pitää vahtia. Ja Penaa ja Ristoaki. Löytääköhän se Anna ennää kaveria tunturhiin? Vaikka pärjää se kyllä ittekseenkin. Puhhuu niin jo sujuvasti kiville ja henkisille ettei paremmasta väliä. Eikä se pelkää paljo mithän, paitti nilkan nuljahtamista ko kiipeää kivirakkaa ylös. 
   – Son Anna viikonloppuna reisussa, ninettä met saamma rauhassa asettua ennenko se tullee kotio, Oiva puheli hiljaa. – Ja sen pojantytöstä on kasuamassa melkonen kaunotar. Son innostunnu jo kovasti Lapista. Saattaapi tulla kesällä tänne, tai ainakin on suunnitelmissa että tullee. 
  Tiiä vielä.

Teksti ja kuvat: AnnaY


4 kommenttia:

  1. Aika menee kuin siivellä, oletko tosiaan jo niin monta kesää ollut siellä Lapin lakeuksilla, ajattelin että vasta pari vuotta:) Mukavaa kevättä Annalle ja poroille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti mustissisko, aika suorastaan juoksee! Ryntää päätäpahkaa eteenpäin ja vie mukanaan. :)

      Poista
  2. Olipas piristävää tarinointia...porojen kesken.
    Pysyhän terveenä.
    Kävin omassa ja teidän blogeissa viimeksi 5 vuotta sitten...aika kuluu
    Kepa

    VastaaPoista