309-sana Junien vika se ei ainakaan ole!

Radanrakentajia-53

Olen junamatkailija. Henkeen ja vereen! Rakkauteni rautateihin perustuu siihen, että olen syntynyt ”kiskojen väliin”, sillä isäni rakensi rautateitä. Radanrakentajia olivat molemmat pappani. Enot, sedät ja poikasteni isä olivat radanrakentajia. Itse aloitin toimistohommat lähettinä Kauliranta-Kolari rataosuudella ja olin työssä myös rataverkon sähköistyksen alkuaikoina välillä Helsinki -Tampere.

Synnyin rataosalla Orivesi – Haapajärvi. Kasvoin pitkin rakennettavien rataosuuksien varsia. Aloitin kansakoulun Kontiomäki-Taivalkoski rataosuutta rakennettaessa ja muutin koulusta kouluun rakennustyön edetessä.

Orivesi – Pihtipudas-Alvajärvi/Lehtoperä – Kiuruvesi/Pesiö/Sirkkala/Vierteentalo – Taivalkoski kirkonkylä/Kurtti, Turtola – Pello – Maaselkä – Pello – Juankoski.

Jänniä muistikuvia nousee mieleen. Pihtiputaalla syntyi sisareni ja kun menimme isän kanssa äitiä ja siskoa katsomaan, isä katkoi sairaalan pihapensaista valkoisia sireeninoksia, jotka vietiin äidille sairaalahuoneeseen. Voi kuinka minua hävetti! Siskon naama oli aivan punainen. Äidin hiekanvaaleat hiukset levisivät tyynylle. Olin jotenkin kateellinen siskolle?

Lehtoperässä asuimme samassa parakkikylässä isovanhempien, enojen ja setien kanssa. Äidin isällä oli valtava vanhapoikakaktus, joka vietiin kesäksi ulos. Naapurin likkalapsi satutti siihen jalkansa ja kauhukseni kaktus aiottiin kostoksi tappaa. Pappa vei onneksi aarteemme äkkiä sisälle ja se jäi henkiin. Me oltiin varoitettu tyttöä menemästä liian lähelle kukkaa. Hän ei uskonut vaan uhitteli!

Enon kanssa Sirkkalan rappusilla-53

Sain enolta elokuussa 5-vuotislahjaksi torven, jota ennätin soittaa yhden kerran. Torvesta lähti hyvin inhimillinen ääni, kuin lapsen parkaisu. Äänen kuullessaan äiti syöksyi oitis pihalle katsomaan kenelle lapsista oli käymässä kehnosti. Kun hän ymmärsi, että ääni tuli torvesta, hän nappasi sen minulta ja katkaisi kahtia säikähdyksissään! Se oli höyryveturien aikaa.

Kävimme pumppuresinalla Ristijärvellä serkkutytön ristiäisissä. Mukana oli kuusi aikuista ja neljä lasta. Söin juhlissa elämäni ensimmäisen kerran hedelmillä koristeltua täytekakkua. Hedelmäpalaset oli liimattu kakun päälle jollakin oudon makealla ja limaisella hyytelöllä. Kysyin hiljaa äidiltä, oliko minun pakko syödä kaikki mitä olin lautaselleni ottanut. 

Enon kanssa Vierteen pihassa -55

Äidin mielestä minun täytyi, koska olin ollut ahne. Kakku oli päältä kaunis ja se oli ensimmäinen kerta, kun silmäni minut harhaan johtivat. En ottanut opikseni, sillä se kerta ei suinkaan ollut viimeinen! Vieläkin silmiini uskon, vaikka en aina ymmärrä miksi.

Tonttu Tippeli Sirkkalan pihassa!

Pesiön koulussa harjoittelin Tonttu Tippeliä opettajan keittiössä. Esiintyminen ei onnistunut, sillä hirvittävä ramppikuume ajoi minut ulos estradilta. Kolmesti! En päässyt alkulausetta pidemmälle. Ei auttanut äidin ei opettajan  suostuttelut, kun pieni ja paksu harmaisiin villahousuihin ja punaiseen jumpperiin puettu likkalapsi huusi täyttä kurkkua harmaissa huopatossuissaan ”Ma olen Tonttu Tippeli ja haluan heti täältä pois!” Yleisöllä oli hauskaa, minulla ei. Vieläkin muistan sen nöyryytyksen.

Kurtin järvessä opin uimaan. Ja talvella hiihdin koulusta kotiin järven yli. Se oikaisi matkaa. Siihen aikaan uskoin suojelusenkeleihin ja pidin aina varmuuden vuoksi oikeata kättä olkapääni tasalla – käsi oli enkelin kädessä. Pelotti vähemmän kylän koiratkin, jotka aina olivat pakoon juoksijaa saattamassa. Ajokoiran haalistuneet hampaanjäljet vasemmassa pakarassa muistuttavat vieläkin ”ajolähdoistä”. Kun muutimme kylän keskustaan Lindströmin vintille, koulumatka lyheni kahteen kilometriin. Se helpotti. Koirat silti jatkoivat...

Yhtenä talvi-iltana Osulan pihassa sain elämäni ensimmäisen suukon. Se osui poskeen ja löylytin kyllä sen antajan Lindströmin Matin aivan perinpohjin. Saattaapa muistaa saamansa vieläkin. Olin kahdeksan! Toisen suukkoni sain Turtolassa keväisellä kouluretkellä. Virtasen Esa suikkasi suutaan jonnekin posken tietämille ja hänen nenänsä osui silmälasini linssiin. Vaalin Esan nenänjälkeä niin kauan, että lasini alkoivat olla liian sameat nähdäkseni niillä. Putsasin linssit lopulta kaihoa tuntien. Se oli ensirakkautta, olin kolmentoista. Esa oli pitkä ja hoikka, tosi komea. Sieltäköhän juontaa ihastukseni hoikanharmaisiin?

Sinivalkoiset kiskobussit - Lättähatut - olivat ilmestyneet jo raiteille, kun asuimme pohjoisessa. Virtasen Esaa salaa ihailin hänet kylillä nähdessäni. Pellossa aloitin työelämän, ajauduin kohta naimisiin ja siellä syntyi esikoiseni, sydämeni lapsi. Kuopukseni syntyi Juankoskella. Hän asettui sydämeni toiseen kammioon ikuisiksi ajoiksi.

Rakkauteni ja suhteeni rautateihin ja junamatkailuun on ollut elämäni pysyvin suhde. Minulla ei ole edes ajokorttia, sillä olen aina ollut julkisen liikenteen käyttäjä. Osa aikuisuuden lomamatkoista on sujunut kiskoilla, sillä 90-luvulla reilasin pitkin Eurooppaa pariin kertaan ja kiersin myös Englannissa. Lapsena matkustin junalla pitkin kotimaata. Muistan sekaleipäeväät ja maitopullot ja sen, että hetikohta kun joku matkustajista oli eväspaperia rapisuttanut, koko junavaunullinen ihmisiä oli syömispuuhassa.

Nykyisin olen varsin innoissani eläkeläisen alennuksista. Ajatella, että teatterimatka Tampereelle maksaa juna- ja teaterilippuineen ja väliaikaviineineen yhteensä vain n. 50 euroa ja sillä sai sentään katsottavakseen yhden koskettavimmista esityksistä ikinä: Sudentanssin!

Jaa suudelmat? Niitä on sadellut pitkin elämän matkaa, milloin Juudaksilta milloin aidoilta ihmisiltä. Sammakoitakin olen väleen sitkeästi pussaillut, mutta aina ne ovat sammakkoina pysyneet. Ja jotkut prinsseiltä alkuun vaikuttaneet ovat sammakoiksi osoittautuneet. Lieneekö siinä suudelmilla syynsä? Junien vika se ei ainakaan ole!

AnnaY

Kuvat Äidin albumista.