Pakkanen paukkuu tunturissa.

Ja mie olen varsin häijyllä päällä ja ärtynyt, kun en pääse metsäpoluille, vaan joudun kävelemään pitkin jalkakäytäviä. Täällä on 30 senttiä lunta! Miksi metsässä ei ole kävelypolkuja? Hiihtolatuja vain. Pirkule vieköön. Ja pakkasta kahdeksantoista astetta! Leipä on lopussa!

Ylellä oli jokin aika sitten mielenkiintoinen dokumentti aiheesta synnymmekö hyvinä vai pahoina. 

Onko ihminen syntyessään "tyhjä taulu", johon ympäristö tekee merkkinsä. Dokumentin mukaan ihminen syntyisi tietoisena hyvästä ja pahasta, tekisi eettisesti ja moraalisesti oikeita valintoja, ja jopa auttaisi pyyteettömästi muita ihmisiä. "Pelien pelaamisen" hän oppisi vasta kasvattamisen kautta.

Dokumentissa (Born to be Good) "pohditaan kulttuurin vaikutusta siihen, miten valehteluun ja totuuteen suhtaudutaan ja milloin hätävalhe on hyväksyttävää. Pienten lasten moraali ei ole vielä heitä ympäröivän kulttuurin "tahraama". Miten he erottavat oikean väärästä tai käsittävät reilun pelin säännöt?” Tuotanto: Stormy nights production ja Filmoption Internationale, Kanada 2012.
Katsoin ohjelman varmuuden vuoksi kahteen kertaan ja siinä tehdyt varsin yksinkertaiset testit saivat minut jos ei täysin vakuuttumaan niin ainakin ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että ihmiset olisivat syntyessään ”vanhoja sieluja”, jotka ovat jo poimineet omenan ”hyvän ja pahan tiedon puusta”. Ja haukanneet siitä palan.

Mietin ohjelmaa ja tietenkin tätä naisen elämää, kun tulin bussilla Rovaniemeltä Palkisiin. Istuin tapani mukaan etupenkillä ja seurasin toisella silmällä ja korvalla varsin lyhyen ja pulskan kuljettajan toimia. Gold Linella oli ilmeisesti uusi kuljettaja Ivalon linjalla, sillä oma kuljettajamme oli puhelimessa melkein koko matkan ja ohjeisti kaveria. Onneksi oli hands free, sillä molemmat kädet tarvittiin rattiin porojen väistelemiseksi.

Kamalan paljoa en asioista ymmärtänyt, kuljettaja puhui teknisiä, mutta yhtäkkiä heristin korviani?  - Juur pysähdyin Lohinivassa, kuljettaja naurahti. - Kysyin mukhaan sitä isotissistä, mutta ei se joutanu, soli työvuorossa. Marketta on reisussa ja mie jään yöksi Kilpisjärvelle.

- Siellä saapi Ivalossaki pimsaa! mies kailotti ääneen.
Kaveri saattoi kysyä, että missä, sillä kuljettaja antoi auliisti ohjeita.
- No siinä punaisessa rivitalossa, jonka pääty on tielle päin assuu yks Mirja.
En tietenkään kuullut, mitä toinen vastasi, mutta kuljettaja jatkoi ähkäisten: - No siinä juur, ennen sitä kiertoliittymää, mistä sinun pittää kääntyä Ivalon suunthaan! Hetken hiljaisuus: - Ei. Ei päiväsaikaan, se on päiväkodissa töissä. Illalla vasta, kuljettaja sanoi varsin rehvakkaasti ja nauroi remakasti päälle. 

- On, on, eikä maksa mithään.  - Kankeaa vasemmalle vai? - Se on semmonen viiskymppinen. Ihan mukava. On, on, ihan ilmanen.  - Jaa mikä nakuttaa? Soita korjaamolle, Pekalle, se osaa neuvoa.

- Joo, tummatukkanen. Semmonen pieni ja sopivista paikoista pyöreä. - No Pekalle, sille korjaamopäällikölle Rovaniemelle. - Ei, ei se puhu. Tuntee meijän kuskit. 

- Pekalle sie voi soittaa mihin aikhaan vain. Keskustelu poukkoili edestakaisin toisen auton teknisten ongelmien ja ilmasen naisen välillä.

Kun jäin Sirkan kaupalla bussista, ja menin ottamaan matkalaukkua, kuljettaja tuli liian liki. Katsoin miestä suoraan silmiin. Hän otti askeleen taaksepäin ja kumartui ottamaan laukkuani säilytystilasta. Hetken aikaa herkuttelin ajatuksella potkaista heppua persauksille, mutta annoin olla ja ajattelin, että on siinä Marketalla olemista.

Ninettä sunnuntaita vain teillekki!

Jaa - että mikä oli tarinan opetus? No se, että ei kannata antaa ainakaan bussikuskille!

Teksti ja kuvat: AnnaY