Huomenta Aamuvirkkulasta.

Sain jo jokin aika sitten sähköpostia parin vuoden takaiselta kirjeystävältä ja vastasin hänelle lauantaina, valitettavasti liki kuukauden viiveellä. Minulla oli muka ollut kaikenlaisia kiireitä. Ystäväni kertoi olevansa hyvin väsynyt, onhan hän jo 84-vuotias. Lähettämäni posti palautui. Tiedän, että hän on ollut aina hyvin aktiivinen blogini lukija, mutta kommentoinut vain kirjeissään, joten vastaan tässä.

Kirjoitit, että olet kaivannut suuresti ajatustenvaihtoa kanssani, ja jatkoit, että muistat aina kirjoittamani. ”Ihminen sanoo sen minkä itse uskoo olevan totta!” Mielenkiintoista. Perustuuko siis totuus niin kuin kauneuskin  - katsojan silmään? Ja jos totuus on kokemusperäinen, onko absoluuttista totuutta lainkaan olemassa? Missään asiassa. Ja perustuvatko ihmisen kokemukset aina vain hänen omaan tunnetilaansa, eivätkä sittenkään ole jaettavissa, vaikka toisin väitetään? Miksi puhutaan kokemusten jakamisesta?

Mie yritän enimmäkseen olla kokonaisrehellinen? Hei, keksinkö täs heti aamutuimaan uudissanan? Puoli litraa maitokahvia herättelee hyvin. Muistathan, että olen aamuvirkku ja illantorkku. Aivot alkavat sulkeutua ykkösen iltauutisten jälkeen. 

Sanot, että olen mielestäsi ihana. Ja rohkea. Ihana vai? Kun ei ole iholla, eikä elä kasvokkain, voi luoda illuusioita. Kumpikin. Vaikka ei silti, pidän itsekin itsestäni toisinaan  – joskus toki vähemmän, joskus enemmän.

Minun on ollut ja on pakko olla rohkea omasta puolestani. On ollut pakko tehdä valintoja ja päätöksiä niin itseni kuin toistenkin puolesta, Kohtaloa olen yrittänyt olla sentään haastamatta. Joskus olen jopa ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Mutta yksi ihmisen - niinkuin minunkin - kurjimpia ominaisuuksia on pyrkiä vastaamaan omiin olettamuksiinsa melkein kaikessa ja samalla toisten odotuksiin. Sitä me tehdään, vaikka muuta luullaan, sen vuoksi kukaan ei koskaan ole omasta mielestään kylliksi.

Mitäpä tämä elämä muuta on kuin pieniä tapahtumia. Hyviä ja huonoja. Pääasia, että molempia on. Jatkaisin vielä, että onneksi on onnen murusia ja surun sirusia, suurempia lohkareita en jaksaisikaan kantaa.

Luin kirjeesi ajat sitten, mutta vastaus vaati kypsyttelyä. Ja toisaalta, katosi kiireen, sen itse tehdyn laskoksiin. Kirjoitit, että toivot minun olevan onnellinen. Yritin koko alkusyksyn maistella onnellisuutta.  Miltä tuntuu ajatella, että on onnellinen. En kirjannut saavutuksia, vaan mietin, milloin viimeksi tunsin olevani onnellinen. Ketä muita oli mukana? Mitä tapahtui? Maistelin tunnetta.

Voisiko onnellisuus olla lyhyesti sitä, että ei vertaile elämäänsä ja saavutuksiaan toisten tekemiin? Sen kuuluisan kliseen mukaan rakentelin ajatusta eteenpäin: Voisiko onnellinen hän, jonka lasi on vielä puoliksi täynnä tai jo puoliksi tyhjä, mutta joka ei vertaa sitä toisten lasiin?

Kirjoitat, että ihmiset ovat sairastuneet rakkauteen. Että nykymaailmassa rakkaus on vain itsensä irvikuva. Nietzsche on sanonut teoksessaan Ecce Homo, että ”Rakkaus – keinoiltaan sotaa, pohjimmiltaan sukupuolten välistä kuolemanvihaa”. Kuulostaa todella hulluudelta. Jos siihen uskoo!

Hmmm… sairastua rakkauteen? Mitähän se on hyvässä? Eikö rakkaus kuitenkin – ketä tahansa kohtaan – ole positiivinen tunne, vaikka sanotan että rakkaus satuttaa?  Eihän rakkaus satuta, mutta sen menettäminen sattuu. Tai se, että ei saa rakkautta riittävästi? Tarpeeksi. Tai sopivassa määrin. Ja jos se satuttaa, onko se sittenkin joku toinen tunne?

Niin kuin huomaat, tippaleipäaivoni potenssiin sata, ovat entisestään monimutkaistuneet, mutta lupaan, että siivoan ehdotuksesi kannustamana elämästäni pois lisää merkityksettömiä tavaroita, asioita ja mikseipä ihmisiäkin! Kiitos, että olet olemassa ja ajattelet minua lämmöllä.  

AnnaY

PS. Lupaan lähettää romaanikäsikirjoituksen kustantajakierrokselle. Kiitos kannustuksesta!

A