Tarinoiden elämä

Tervetuloa sanojeni pariin. Kiitos että luet blogiani ja annat tarinoilleni vahvemmat siivet! Tekstieni lainaaminen on kielletty, samoin kuin kuvieni käyttäminen.

lauantai 10. elokuuta 2013

"Niinku me!"



Pilvinukke, pojantytön 1-vuotislahja.
Kirjoitin naamakirjaan, että ”lapsi- ja risteilykiintiöni on täynnä. Vuodeksi! Ainakin. Osallistuin laivalla mennen-tullen tanssikurssiin, esiinnyin ryhmässä estradilla, ja tanssin pojantyttären kanssa nilkat kipeiksi. Voiherrajjestassentään. Jos, siis JOS mie vielä lähen vastaavalle reissulle, niin ainakin kaksi asiaa on muistettava ottaa mukaan: Korvatulpat ja tennarit! Ekat sen vuoksi, että arviolta 30 kpl kolme-kahdeksanvuotiasta lasta saa aikaan suuremman metelin kuin Metallica ja Lordi yhteensä. 

Ja tennarit - no - ymmärrättehän, että 2x3 tuntia korkkareilla lapsilaumassa tanssien ... - onneksi se on taas ohi, vaikka pojantytär on parasta maailmassa.. ja pojanpojat tietenkin myös! Ja pojat.. ja ...
"Pää, olkapäät, peppu, polvet varpat - polvet varpaat!"

On se sentään hienoa, että on poikienlapsia, ja että saan heidät mukaani halutessani, että olen aina saanut. Vaikka olen halunnut olla heidän kanssaan varsin usein, emme silti roiku toisissamme, poikieni perheet ja minä. Elämme selkeästi erillämme. En ole riippuvainen heidän elämästään sen enempää kuin hekään minusta. Sekin on hienoa.

Ensimmäisenä iltana, kun oltiin menossa nukkumaan, pojantyttö sanoi: On mukavaa, kun meillä on sinut! Ja Tukholmassa, Drottningsgatanilla hän sanoi: Kestän minä sinua kyllä toisenkin illan! Hän on seitsemän ja aloittaa ensiviikolla koulun. Paljonko enempää mummi voi mummin hommissa elämältä toivoa ja odottaa?

Laivamatka oli muutoin varsinainen kulttuurishokki. Kuulimme niin monia kieliä, että en kaikkia edes tunnistanut. Päädyin myös ihmettelemään, miten turhanaikaiset käsitykset minulla on ollut kasvatuksesta. Olin nimittäin arvellut varsin pidättyväisiksi kulttuureja, joissa tyttölapset puetaan kaapuihin ja huiveihin, mutta niin ei ollutkaan. Olin myös luullut, että lämpimistä maista tulevilla ihmisillä on rytmi syntymästään, mutta totesin oman suomalaisen tyttöni pysyvän siinä rinnalla varsin hyvin rytmissä mukana. 

Sain - taas kerran - varmistuksen sille, että "luulo ei ole tiedon väärti"!

Yhtäkkiä vilkas mielikuvitukseni teki tepposensa; Yksi huivia käyttävistä tytöistä oli puettu valkoisiin, mutta hänen hameensa oli vaaleanpunainen. Luulen, että hän oli kymmenen. Hän tanssi ja käveli aivan liian vaikeasti ja minusta näytti, että häneen sattui. Hymy oli urhoollinen ja väkinäinen. Naiset ja vanhemmat tytöt silittivät ja rohkaisivat häntä. Tytön mukana oli suuri sukuseurue, joka ilmiselvästi juhli. Jotakin.

Koru: "Niinku me!"
Olin ja olen pahoillani, että kirjoitan näin. Minuun sattui ja sattuu tätä kirjoittaessakin. Toivon ja uskon hartaasti olevani väärässä. Olin ja olen valtavan onnellinen, kun oma lapsenlapseni tanssi sulokkaasti ja vapautuneesti ja saa turvassa kasvaa naiseksi ja ihmiseksi. Ymmärrän, että en voi elää pojantyttären elämää, mutta vannon suojelevani häntä, henkeen ja vereen.

Poissa ollessani yläkertaan on muuttanut ”muusikko”, joka tervehti paluutani soittamalla ja laulamalla ”etäällä poohjanmaalla, hyyläätty jäärvi oon..” kotikutoisesti – kosketinsoittimella – eiku..eiku..-tyyliin. Naapuriparvekkeella grillataan, kiellosta huolimatta.

Ja koira kimittää ikäväänsä alakerrassa.
Olen kotona taas. Prkl.


Teksti ja kuva: AnnaY

10 kommenttia:

  1. Alku on ihanan naurattavaa tekstiä ja sen taidon myös osaat kyllä hyvin....mutta sitten ei enää naurattanutkaan. Ja miten meille on opetettu, että toisten kulttuureja pitää kunnioittaa. On joskus tosi ristiriitaista.

    Oma koti rakas, mutta ne naapurit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Ripsis, sanot kauniisti.

      Harmitti vähän, että kirjoitin niinkuin kirjoitin, mutta en halunnut kuitenkaan poistaa osaa tekstistä. Asia on senverran tärkeä, että on edes sanottava, kun ei pysty muutoin siihen vaikuttamaan.

      En tie, kuka on keksinyt tämän päällekkäisen ja vierekkäisen tavan asua. Jos minulla olisi rahaa, auto ja autonkuljettaja, asuisin taatusti kaukana korvessa pienessä omakotitalossa.

      Poista
    2. Tällä kertaa täällä kerrostalossa tai ainakin tässä rapussa on suhteellisen rauhallista, mutta on ollut sellaisiakin aikoja, että poliisit on pitänyt kutsua useampana iltana hätiin. Koirat asuvat kaikki samassa kerroksessa ja viimeksi tulleet yrittivät ensin räksyttää, mutta ovat rauhoittuneet nekin. Toistaiseksi...?

      Poista
    3. Täs talossa on jonkinmoinen ongelma noista sijoitusasunnoista joissa on vuokralaisia. He ovat nuoriapareja ja ovat sitä mieltä, että säännöt esm. grillaamisesta ovat perseestä, niinkuin he vastasivat hallituksen puheenjohtajalle.

      Olen jo jonkin aikaa miettinyt muuttamista muualle, mutta mielessä soi vanha sananlasku: Jos sutta karkuun lähtee, tulee karhu vastaan. Mistä sen tietää millaisia muut kerrostalot ovat. Siksi sinnittelen, toistaiseksi.

      Poista
  2. Tuohon vanhempien liiasta puuttumisesta lastensa elämään olen samaa mieltä.

    En myöskään ymmärrä lasten jatkuvia vierailuita tai että lapsista tulee jatkuva riesa vanhemmilleen, aina kun jotain pientä sattuu elämässä.
    Toisaalta silti ymmärettävää, johon olen kehoittanut, mikäli tarvetta tulisi.

    Joskus sellaista tarvetta on esiintynyt, etenkin rakkaus- sekä raha- rintamilla.

    Olen suht tyytyväinen just näin, vaikka on hetkiä ja on aikoinaan ollut paljonkin, kun olisin halunnut olla läsnä enenmmän, etenkin eron jälkeen ja se aikana.

    Naapureista sen verran että tämän kesän helteillä talon akkaporukkaa on istunut talonseinustalla juoruamassa, sukkaa kutomassa, tissuttelemassa! ja kessuttelemassa pitkin päivää, viimeisen muutaman viikon aikana.

    Eli kun nämä pari jätkää lopettivat ympärivuotisen hähätyksensä, niin parin vuoden tauon jälkeen naiset jatkaa perinettä, tosin huomattavasti siivommin elkein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset ja lastenlapset ovat ihania - pieninä annoksina. Kun olin työssä, hoidin äitiä ja lastenlasten ollessa pieniä, hoidin heitäkin tosi paljon. Nyt pidän kiinni omasta ajastani ja tilastani.

      Kun möin mökin, laitoin parvekkeen kesäkuntoon ja ajattelin, että juon siellä ainakin aamukahvit ja mikseipä päiväteetkin. Niinkuin ennen mökkikuistilla. Ei ole onnistunut vielä montaa kertaa, kas kun parveketupakointia ei voi kuulema kieltää!?

      Ja mun lasitettu parvekkeeni on alakerran nuorenparin huippuimuri mitä tulee tupakansavuun. Kun haen kuivia pyykkejä, ne haisevat väleen grillisapuskoille ja väleen tupakalle ja joskus molemmille. Olen päättänyt alkaa kuivattamaan pyykkini alakerran kuivaushuoneessa.

      Joskus nuorten lössi kokoontuu polttelemaan ulko-oven viereen ja jättävät oven auki. Savu imeytyy rappuun ja/tai avoimesta ikkunasta keittiöön. Tietysti se harmittaa. Jokaista joka ei polta.

      Poista
    2. Tänne taloyhtiön pihalle ilmestyi keväällä musta liikuteltava "savuhormi", jota ensin luulin pallogrilliksi, mutta joka olikin tupakoitsijoita varten. Ensin se oli pihapöydän päädyssä, mutta koska parvekkeettomia tupakoitsijoita on vain pari kolme, se siirrettiin kauas pihan laidalle, leikkipaikkojen läheisyyteen! Sieltä tammen alla olleen penkin päätyyn, välillä penkkiä on siirretty kauemmaksi ja hormi on tököttänyt keskellä pihaa kuin huutomerkki kunnes joku on taas nostanut penkin sen luokse tai päin vastoin jne... Joku tiesi hormin haisevan eikä aavistustakaan, kenelle sen tyhjentäminen kuuluisi. Mielenkiintoista nähdä, mihin hormi talven tullen joutuu. Ulko-ovien luona ja talon seinustoilla tupakointi on jo parin vuoden ajan ollut kiellettyä. Vaan eiväthän kaikki kieltoa tottele.

      Poista
    3. Meillä on kans pihalla tupakointipaikka. Kuinka ollakaan, se on puisen katetun pihakeinun vieressä ja siihen kokoontuu väleen illansuussa naapuritalon nuorisojoukko reunakiveykselle istumaan. Onneksi ovat hissuksiin, mutta sauhu nousee.

      Poista
  3. Jahas.. lastenlapeet on kiinnostava aihe ja siitähän tässä aloitti Anna. Minun ainoani on 400km päässä ja tapaan harvoin. Viime kuussa tapasin hänet, 1v 8,5kk, peräti 1,5 viikkoa. Hänhän tietysti maailman fiksuin, vaariinsa tullut. No oikeasti oppinut puhumaan tosi nuorena kokonaisia lauseita ja ajatuksella. Olimme kaupassa, piukkuherra istui ostoskärryssä. Hedelmätiskin luona vanhempi herra laittoi luumuja pussiin. Poika kärrytsäni: "Setä, riittää, jo ei enää". Oppinut siitä kun tykkää yli kaiken fetajjustosta ja kahmii ruokapöydässä salaatin seasta kaiken ja äitinsä (tyttäreni) sanoo em. tavalla. Tuon jälkeen kaupassa leipähyllyllä nuoripari arpoo mitä liepää otetaan. Poika tempaa kärrystä poimimani ruisleivän ja sanoo "Tämä hyvää". Tein myös tuolla ollessani perheellä talveksi takkapuita. Näimme pojan kanssa piiiitkän tukkijunan, poika "vaari sahaa kaikki". No ei nää teitä naurata tai hellyytä, mutta vaaria kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lastenlapset ovat parasta. Ja tietenkin viisaita. Pojantytär on yhtä kaunis ja fiksu kuin mumminsa... ;-) paitsi ruskeasilmäinen.

      Mun onneni on, että asuvat lähellä, puolen tunnin matkan päässä. Voimme tavata useammin.

      Lapset uskovat lujasti isovanhempiinsa. Ymmärrän täysin, että pojan mielestä vaari voi aivan hyvin sahata junallisen tukkeja, ei hän sitä ihmeenäkään pitäisi. Kuopuksen A-poika oli aikoinaan varma, että hänen ukkinsa voi vetää lossilla kokonaisen saaren mihin haluaa.

      Olen saanut melkeimpä hersyvimmät naurut lasten sanomisista. Mukava kuulla pojan ja vaarin touhuista.

      Poista