Kuoleman edessä kumarretaan

Kun seisoin aamulla asemalla odottamassa junaa joka veisi minut isäni siunaustilaisuuteen, kaksi joutsenta lensi ratapihan yli luoteesta kaakkoon. Ne huusivat minulle. Kun palasin iltapäivällä kotiin, joutsenet lensivät kaakosta luoteeseen ja huusivat taas. Isäni rakensi rautateitä. Sattumaa tai ei, mutta minä ymmärsin saaneeni alkuni suuresta intohimosta!

Kappelissa minua häiritsi urkujen rikkinäinen ääni. Aivan kuin joku olisi korahdellut uniapnean vallassa saamatta rauhaa. Urut!? Saattovirsi 555 ja muu musiikki rauhoitti silti mieltä. "Oi muistatko vielä sen virren" ja Rydmanin "Niin kaunis on maa, niin korkea taivas." 

Minä ajattelin joutsenia. Ajattelin niitä koko ajan. Joutsenia.

Punaiset ja valkoiset ruusut arkun päällä lohduttivat. Ei pönäköitä seppeleitä. Ei prameita kukka-asetelmia.

Ajattelin, että isää on rakastettu paljon, mutta naispappi puhui ihmisestä, jota en ollut koskaan tuntenut. En tuntenut vieraista ketään. Ihmettelin, miksi kahvitilaisuudessa varottiin puhumasta isästä. Puhuttiin politiikasta, kirjallisuudesta ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä. Paitsi isästä jota olimme olleet saattamassa. 

Sain isän nuoruudenkuvan. Sellaisena hänet muistan.

Johonkin minua sattuu. En vain tiedä mihin. Elämä on paradoksi, jossa tragediat seuraavat toisiaan - tai tragedia, jossa paradoksit...

Mitä olisi Sisyfos ilman kiveään?

Anna ... ymmällään...