Tarinoiden elämä

Tervetuloa sanojeni pariin. Kiitos että luet blogiani ja annat tarinoilleni vahvemmat siivet! Tekstieni lainaaminen on kielletty, samoin kuin kuvieni käyttäminen.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

309-sana Junien vika se ei ainakaan ole!

Radanrakentajia-53
Olen junamatkailija. Henkeen ja vereen! Rakkauteni rautateihin perustuu siihen, että olen syntynyt ”kiskojen väliin”, sillä isäni rakensi rautateitä. Radanrakentajia olivat molemmat pappani. Enot, sedät ja poikasteni isä olivat radanrakentajia. Itse aloitin toimistohommat lähettinä Kauliranta-Kolari rataosuudella ja olin työssä myös rataverkon sähköistyksen alkuaikoina välillä Helsinki -Tampere.

Synnyin rataosalla Orivesi – Haapajärvi. Kasvoin pitkin rakennettavien rataosuuksien varsia. Aloitin kansakoulun Kontiomäki-Taivalkoski rataosuutta rakennettaessa ja muutin koulusta kouluun rakennustyön edetessä.
Orivesi – Pihtipudas-Alvajärvi/Lehtoperä – Kiuruvesi/Pesiö/Sirkkala/Vierteentalo – Taivalkoski kirkonkylä/Kurtti, Turtola – Pello – Maaselkä – Pello – Juankoski.

Jänniä muistikuvia nousee mieleen. Pihtiputaalla syntyi sisareni ja kun menimme isän kanssa äitiä ja siskoa katsomaan, isä katkoi sairaalan pihapensaista valkoisia sireeninoksia, jotka vietiin äidille sairaalahuoneeseen. Voi kuinka minua hävetti! Siskon naama oli aivan punainen. Äidin hiekanvaaleat hiukset levisivät tyynylle. Olin jotenkin kateellinen siskolle?

Lehtoperässä asuimme samassa parakkikylässä isovanhempien, enojen ja setien kanssa. Äidin isällä oli valtava vanhapoikakaktus, joka vietiin kesäksi ulos. Naapurin likkalapsi satutti siihen jalkansa ja kauhukseni kaktus aiottiin kostoksi tappaa. Pappa vei onneksi aarteemme äkkiä sisälle ja se jäi henkiin. Me oltiin varoitettu tyttöä menemästä liian lähelle kukkaa. Hän ei uskonut vaan uhitteli!

Enon kanssa Sirkkalan rappusilla-53
Sain enolta elokuussa 5-vuotislahjaksi torven, jota ennätin soittaa yhden kerran. Torvesta lähti hyvin inhimillinen ääni, kuin lapsen parkaisu. Äänen kuullessaan äiti syöksyi oitis pihalle katsomaan kenelle lapsista oli käymässä kehnosti. Kun hän ymmärsi, että ääni tuli torvesta, hän nappasi sen minulta ja katkaisi kahtia säikähdyksissään! Se oli höyryveturien aikaa.

Kävimme pumppuresinalla Ristijärvellä serkkutytön ristiäisissä. Mukana oli kuusi aikuista ja neljä lasta. Söin juhlissa elämäni ensimmäisen kerran hedelmillä koristeltua täytekakkua. Hedelmäpalaset oli liimattu kakun päälle jollakin oudon makealla ja limaisella hyytelöllä. Kysyin hiljaa äidiltä, oliko minun pakko syödä kaikki mitä olin lautaselleni ottanut. 

Enon kanssa Vierteen pihassa -55
Äidin mielestä minun täytyi, koska olin ollut ahne. Kakku oli päältä kaunis ja se oli ensimmäinen kerta, kun silmäni minut harhaan johtivat. En ottanut opikseni, sillä se kerta ei suinkaan ollut viimeinen! Vieläkin silmiini uskon, vaikka en aina ymmärrä miksi.



Tonttu Tippeli Sirkkalan pihassa!
Pesiön koulussa harjoittelin Tonttu Tippeliä opettajan keittiössä. Esiintyminen ei onnistunut, sillä hirvittävä ramppikuume ajoi minut ulos estradilta. Kolmesti! En päässyt alkulausetta pidemmälle. Ei auttanut äidin ei opettajan  suostuttelut, kun pieni ja paksu harmaisiin villahousuihin ja punaiseen jumpperiin puettu likkalapsi huusi täyttä kurkkua harmaissa huopatossuissaan ”Ma olen Tonttu Tippeli ja haluan heti täältä pois!” Yleisöllä oli hauskaa, minulla ei. Vieläkin muistan sen nöyryytyksen.

Kurtin järvessä opin uimaan. Ja talvella hiihdin koulusta kotiin järven yli. Se oikaisi matkaa. Siihen aikaan uskoin suojelusenkeleihin ja pidin aina varmuuden vuoksi oikeata kättä olkapääni tasalla – käsi oli enkelin kädessä. Pelotti vähemmän kylän koiratkin, jotka aina olivat pakoon juoksijaa saattamassa. Ajokoiran haalistuneet hampaanjäljet vasemmassa pakarassa muistuttavat vieläkin ”ajolähdoistä”. Kun muutimme kylän keskustaan Lindströmin vintille, koulumatka lyheni kahteen kilometriin. Se helpotti. Koirat silti jatkoivat...

Yhtenä talvi-iltana Osulan pihassa sain elämäni ensimmäisen suukon. Se osui poskeen ja löylytin kyllä sen antajan Lindströmin Matin aivan perinpohjin. Saattaapa muistaa saamansa vieläkin. Olin kahdeksan! Toisen suukkoni sain Turtolassa keväisellä kouluretkellä. Virtasen Esa suikkasi suutaan jonnekin posken tietämille ja hänen nenänsä osui silmälasini linssiin. Vaalin Esan nenänjälkeä niin kauan, että lasini alkoivat olla liian sameat nähdäkseni niillä. Putsasin linssit lopulta kaihoa tuntien. Se oli ensirakkautta, olin kolmentoista. Esa oli pitkä ja hoikka, tosi komea. Sieltäköhän juontaa ihastukseni hoikanharmaisiin?

Sinivalkoiset kiskobussit - Lättähatut - olivat ilmestyneet jo raiteille, kun asuimme pohjoisessa. Virtasen Esaa salaa ihailin hänet kylillä nähdessäni. Pellossa aloitin työelämän, ajauduin kohta naimisiin ja siellä syntyi esikoiseni, sydämeni lapsi. Kuopukseni syntyi Juankoskella. Hän asettui sydämeni toiseen kammioon ikuisiksi ajoiksi.

Rakkauteni ja suhteeni rautateihin ja junamatkailuun on ollut elämäni pysyvin suhde. Minulla ei ole edes ajokorttia, sillä olen aina ollut julkisen liikenteen käyttäjä. Osa aikuisuuden lomamatkoista on sujunut kiskoilla, sillä 90-luvulla reilasin pitkin Eurooppaa pariin kertaan ja kiersin myös Englannissa. Lapsena matkustin junalla pitkin kotimaata. Muistan sekaleipäeväät ja maitopullot ja sen, että hetikohta kun joku matkustajista oli eväspaperia rapisuttanut, koko junavaunullinen ihmisiä oli syömispuuhassa.

Nykyisin olen varsin innoissani eläkeläisen alennuksista. Ajatella, että teatterimatka Tampereelle maksaa juna- ja teaterilippuineen ja väliaikaviineineen yhteensä vain n. 50 euroa ja sillä sai sentään katsottavakseen yhden koskettavimmista esityksistä ikinä: Sudentanssin!

Jaa suudelmat? Niitä on sadellut pitkin elämän matkaa, milloin Juudaksilta milloin aidoilta ihmisiltä. Sammakoitakin olen väleen sitkeästi pussaillut, mutta aina ne ovat sammakkoina pysyneet. Ja jotkut prinsseiltä alkuun vaikuttaneet ovat sammakoiksi osoittautuneet. Lieneekö siinä suudelmilla syynsä? Junien vika se ei ainakaan ole!

AnnaY
Kuvat Äidin albumista.

13 kommenttia:

  1. Hei Anna Y.
    Joskus kauan sitten kommentoin blokikirjoituksiasi. Kysyin milloin teet novellikokoelman. Nyt löysin kirjoituksesi täältä. Ihania muistoja kirjoituksestasi ja ne linkit!!
    Kun kirjan julkaiset haluan ensipainoksen nimikirjoituksella varustettuna.
    Kirjoitustaidoton mutta lukeva anonyymi K.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos K! Kirjoitan tällä hetkellä kaikkea mahdollista.. hih.. se on kuin ampuisi haulikolla hyttystä! On mukamas niin paljon sanomatonta asiaa päässäni.

      Toivon kuitenkin saavani tekstit jonkinmoiseen järjestykseen jossakin vaiheessa jahka sanomisen pakko vähenee. Tai jos vähenee...

      Jos julkaisen jotakin, kutsun Sinut varmasti juhliin ja saat omistuskirjoituksen!

      Poista
  2. Voi että ihana teksti! Tämä oli niin elävästi kirjoitettu, että elin itsekin mukana. Tämä teki päivästäni aurinkoisen, vaikka täällä on pilvistä.

    Nauroin tuolle paksulle tytölle, jolla oli ramppikuume, vaikka ei se varmasti silloin naurattanut - kerroit vain niin mehevästi.

    Itsekin olin hiukan pullukka pienenä, mutta esiintymispelko tuli vasta keskikoulun eka luokalla uskonnon opettajamme vuoksi. Sitä ennen minua ei tarvinnut kahdesti pyytää esiintymään.

    Olen asunut radan varrella pienenä, joskaan isäni ei ollut radanrakentaja. Kaksi parasta kaveriani olivat rautatieläisten lapsia, molempien isät (aseman hoitaja ja junan lähettäjä) olivat isäni ystäviä ja rautatieasemalla me vietimme aikaamme seikkaillen. Ja resiinallakin saimme ajaa. Oi niitä aikoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laali. Ne rautatieläiset, jotka asuivat paikkakunnalla vakituisesti ja olivat asemalla työssä, olivat enemmän arvostettuja kylässä kuin radanrakentajat.

      Radan rakentajia pidettiin hiukan toisen luokan kansalaisina ja heidän lapsensa leikkivät enimmäkseen keskenään.

      Tonttu Tippelin jälkeen meni tosi monta vuotta ennenkuin yritinkään "esiintyä". Myöhemmin kyllä sitten innolla osallistuin koulujen välisiin kulttuurikilpailuihin lausujana.

      Poista
    2. Mekin olimme toisen luokan kansalaisia kylällämme, olimmehan köyhiä piruparkoja.

      Kyllä se asemanhoitaja olikin ehkä arvostettu henkilö, ja meidän isäkin kun oli hyvä rakennusmies ja taiteilija, mutta "piireissä" meitä ei arvostettu ollenkaan. Isää ja asemanhoitajaa sekä sitä junanlähettäjää yhdisti saman puolueen politiikka.

      Muistan kun "parempien" ihmisten lapset pilkkasivat meitä, meidän vaatteita ja tavaroita, esim. sukset ja kelkat olivat isän tekemiä, eivät kaupasta ostettuja. Mutta ne olivat hyviä ja kestäviä tavaroita. Eikä meillä ollut edes polkupyörää, se oli kallis investointi eikä sellaiseen ollut varaa.

      Isän poliittisen kannan ja ateismin vuoksi uskonnon opettajakin, paikallinen kirkkoherra, alkoi rankaisemaan minua kun menin keskikouluun. Se oli kamalaa aikaa, joka on mustana mielessäni vieläkin. Iloisesta runonlausujatytöstä tuli pelkäävä ja vapiseva rääpäle.

      Ne ajat ovat onneksi ohi, mutta pelkään hiukan vieläkin esiintymistä, vaikka olen aina halunnut esiintyä. Pelko on tiukassa, eikä varmaan koskaan katoa täysin.

      Poista
    3. Oli se vaan jännää, miten opettajat saivat lapsen ennenvanhaan polvilleen. Ja kuinka sitkeästi siittä piti aina vaan nousta!

      Niinkuin paju tai kataja! Taipua, mutta ei taittua.

      Poista
    4. Joo, ei silloin muutakaan vaihtoehtoa ollut kuin taipua tai taittua. On siitä ainakin oppinut jotain.

      Tänä päivänä ovat koulukuraattorit yms. jotka auttavat. Mutta silti taitaa tämän päivän lapsilla ja nuorilla olla enemmän paineita, joskin erilaisia.

      Poista
  3. Olipa taas tekstiä vaikka muille jakaa Anna ja hei tonttu tippeli! löydät itsesi myös joulumuistelmistani, tosin minä olin se laiha ja ujo ja armottoman ruma ja minua tökittiin aina että hei luuviulu.. Kiva juttu junista, isästäsi ja nämä kuvat ovat aivan ihania, lättähatut suhisivat sielläkin missä synnyin ja junalla matkustin ensi kerran 3 ja ½ vee, joten onko ihme että tykkään niistä edelleenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puurokattilaa hämmensin enimmäkseen ensikokemuksen jälkeen - mykkänä joulupukinmuorina. Eivät antaneet "puheroolia", mutta en olisi mitään sanonutkaan. Niin paljon yleisön nauraminen satutti.

      Nykyisin ajattelen, että olin varmaan sen juhlan hauskin esiintyjä. Kenellekään toiselle ei naurettu niin paljon!

      Olen opetellut muuttamaan kielteiset kokemukset myönteisiksi, väleen paremmalla väleen huonommalla menestyksellä. Itselleni silti nauran ennenkuin toiset ennättävät sen tehdä. Usein itseäni myös ironisoin - rankastikin, vaikka aina se ei tunnu menevän läpi.

      Kiitos mustis - junasiskoseni!

      Poista
    2. Kiitos taas kirjoituksestasi, kyllä tein itsekin aikamatkan taaksenpäin. Valokuvistasi muistan tuon "lentäjänhatun", se oli kai muotia silloin.En itse ole rautatieläisen sukua, mutta paljon on ollut kavereita. Joulukuun 6. päivänä useat lähtivät junalla Haaparantaan jouluostoksille.

      Poista
    3. Kiitos Anonyymi ajatuksestasi. On oikeasti mukavaa aikamatkailla. Voi sentään miten usein käytiin "Ruottin puolella" itsenäisyyspäivänä.

      Lentäjänhattu oli lämmin ja pysyi hyvin päässä.. hih.. jos mahtui! Olin mielestäni niin paksu, että hattukin oli aina liian pieni.

      Se oli jännä ilmiö - rautatieläisyys - sukujen voimalla rautatiet Suomeen rakennettiin.

      Poista
  4. Hienoja muistoja, Anna.

    Seinäjoen ratapihalla tuli pölläiltyä 60-luvun alussa. Isoisäni oli konduktööri ja kaikkien muittenkin Kapernaumin kakaroitten lähipiiriin kuului joku rautatieläinen.

    Tutuksi tuli pässit, topparoikat, kanat, Ukko-Pekat, Noohappi ja muut. Joskus päästiin päikkärin kyytiin ja illalla naama noessa kotiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pedro. Sitä näköjään täs vanhetessaan alkaa muistelemaan. No, sehän on vanhojen etuoikeus, niin kauan kuin muistaa sentään vielä.

      Poista